olen lukenut sinusta ääneen
näyttänyt sanani ylpeillen
periaatteessa olen aina ollut tässä
kertoessani tarinaa tuhannesta miehestä
koska niin monta teitä on
kun yhdistää halut ja mielen tilan.
olen lukenut sinusta ääneen,
sulkenut viisikymmentä suuta
romanssin alkuun
ja jos luulet, että unohdan
kuinka kyrvästäsi tulee ottaa kiinni
olet väärässä
kuinka voisin unohtaa
reisiesi vavahtelun otteeni alla
kuuntelen patterin naksumista
se laulaa samaa säveltä
ku-in-ka vä-hän si-nul-le o-lin
ja kun sanon, ”annan sinun olla”
en tarkoita ettenkö ajattelisi
viikkoja vielä
minkä tein väärin, tein oikein
tässä pullojen kansoittamassa huoneessa
niin moni päätös on saanut kohtalon vapisemaan

miten päästät minut menemään
neljä sanaa ja pilkku
”en koskaan näe, että”
ja minä annan sinulle päiviä
annan viikkoja
toistaiseksi olen täällä
odottamassa mahdotonta
rakentamassa kaavoja,
jos olisin enemmän olisin
yhtälön ratkaisu
jos olisin enemmän kuin mitä olen
ehkä antaisit sormieni painaa
jälkensä kylkesi herkkään ihoon.
tämä kaikki on sinulle otettavaksi
hylättäväksi yhtä lailla
ulkona aamu on mustelmaa,
puut humisevat keskenään,
tiivistän maailmaa sanoihin
joilla kertoa

have yourself a merry little christmas

haluaisin toivottaa sinulle hyvää joulua
ripustaa sinut tähtenä kuusen latvaan
paketoida tänään, avata huomenna
olla niin typerä,
että voisin muuttaa sinut lahjaksi
joka kestää vuosia
haluaisin ripustaa foliopalloja
varastettuun kuuseen,
ehkä vähän leikitellä,
vaihtaa hätäisen suudelman glögilasien välissä
kun kukaan ei huomaa
kirota kristittyjä, syödä juustoa
joka päätyi laukkuuni vahingossa
ja herätä
joulupäivän valossa
vain kääntääkseni kylkeä
koska olisit siinä
eikä minulla olisi tarvetta herätä
sytyttämään kynttilää
kenenkään haudalle.

seinä II - joulukuu : runo, joka toimii useammalla kuin kolmella tavalla 2/2

yritän selvittää itselleni mitä haluan mitä en miten päin ja miksi
yritän selvittää miksi herään yksin ja se tuntuu oudolta
muttei pahalta varsinkaan kun tietää sen etten ole se oikea kenellekään mikäli mikään tässä maailmassa olisi oikein se ei varsinkaan olisi rakkaus jota en oletettavasti tunnistaisi vaikka se hakkaisi minut siniseksi ja pyytäisi anteeksi tuomalla tusinan lakastuneita ruusuja joita käyttäisi vertauskuvana siihen osaan minusta tai sielustani ihan miten haluatte joka kukoisti kerran ja sitten päätyi alennuskoriin lunastettavaksi työttömyyspäivärahoilla
ja kuka helvetti edes sellaisia kukkia ostaisi ei minun takiani
kukaan seiso kaatosateessa

versumeista vielä sen verran että uniin vaivutaan ja multiin mennään
eikä mikään voi pelastaa meitä siltä uhkaavalta tunteelta joka kihelmöi ristiselkää kun odotat juna-asemalla rakastettua joka ei varsinaisesti sinua liikuta mutta pelkäät odottavasi väärällä raiteella tai että junassa olisi istunut kaunis tyttö sinä seisoskelet vasten saapuvien junien ilmoitustaulua ja olet
naurettava kerrassaan naurettava
kun hipelöit kaulahuiviasi hermostuneena ja katselet muita jotka tuntevat todella odottavansa jotakuta sinut täyttää epävarmuus mutta laukkusi on täynnä olutta ja huulesi ovat kylmät kaikesta siitä odottelusta ajalta ennen lunta istuit yksin kotonasi toivoen ettei sinun enää koskaan tarvisi odottaa ja silti aina päätät tehdä sen...

aber du bist meine kleine mädchen und ich will dich in guten glauben verabschied

tai ainakin kunnes me molemmat puhumme sujuvaa saksaa.

seinä II - joulukuu : runo, joka toimii useammalla kuin kolmella tavalla 1/2

lumi on tullut maahan
kirjoitan taas nimittä
pullot puhuvat kuten aina
matkamuiston suu puhkuu savua
mitä odotin.
karistelen sanoja paperille.

yläkerrasta niin paljon uutta
että vaikenemisesta tulee
valheellinen valinta.

olen tullut kliseeksi taas
toi et moi, multiversumi
jättänyt sanomatta oikein sävyin
saanko vielä sanoa
jos kaipaan se ei tarkoita
haluaisin sinut maakseni
ettenkö tarkoittaisi -
mutta kuningasta en -

seinä I - syyskuu

mistä todella haluan puhua

christianin käsistä lanteillani

syystaivaan anteeksiantavasta sinestä

sivistyssanojen lingvistisestä alkuperästä

vuosien takaisista valoista ja varjoista

seinäkellon ajanhakkuusta

sähköisestä murinasta, joka vaivaa minua
kesken apokalyptisten unien

kutsumattomista vieraista
ja siitä, miksi silloin tanssin kirveen kanssa

likaisista lakanoista
toisessa maassa

aamuista kun kädet tärisevät ja sydän hakkaa elämää
niin nopeaa että sen toivoo pysähtyvän
edes hetkeksi

kodista, jonka raunioille rakennettiin
parkkipaikka

kodista, jonka eteisen matto
tahrautui vereen ja paskaan

maailmasta, jossa tämä kaikki on mahdollista
jossa totuus on vahvoja oletuksia
ja viinaverot aina korkealla

ja ihmisestä, joka elää tämän kaiken
täydellisessä
tunteen & järjen
epätasapainossa

ja jättää jälkeensä pimeässä puhutut sanat
kun herran vuosi vaihtuu
herrattomaan aikaan

olen piirtänyt hitaita hetkiä itseeni
päivämäärät, henkäykset kun –
piirtänyt itseeni, tehnyt itsestäni
kävelevän menetettävien almanakan,
alma, mater, opin äiti ja akka
tehnyt itsestäni opinkappaleen
uskonlahkon
jos kestät tämän olen iäti sinun

me emme käytä sanaa

olen lakannut odottamasta mitään sinusta
säikeinen pala lihaa tarttunut hampaisiin
sisällä olemme talossa jossa tapaan menneisyytesi
hän on kovin kohtelias, jakaa yksityiskohtia
hiljalleen, antaa minulle aikaa hyväksyä
harhautuksena näyttää minulle
suomen rautateiden kartan

kerran juna pysähtyi tuolla
raiteille oli jäänyt
jokin eläin
silloisen minäni puoliskon kanssa
saimme vaunun heilumaan

nyt teen hataria suunnitelmia
tule tänne, tulen sinne, mennään jonnekin
kunhan teemme sen yhdessä
katsotaan kumpi meistä pärjää paremmin
vieraissa ympyröissä
katsotaan kumpi meistä kestää
minun ystäväni
katsotaan
minne lopulta päädymme
kumpi vastaa tyydyttävin termein
typeriin kysymyksiin
ihmissuhteemme laadusta

emmehän me koskaan
emme edes vahingossa
käytä sanaa

”me”

für dich vol 2

kuinka olet minut herättänyt

sana ”liebling” tarkoittaa lempiasiaa
tai rakastettua

”du bist mein/-e” merkitsee omistamista
ilmenee usein ihmissuhteisiin viittavan
lauseen alussa (kts. freund / freundin)

sana ”sehnsucht” tarkoittaa
halua kaipausta hinkua janoa
tarvetta ikävää kaipuuta

minkä olet minussa herättänyt

“ich will dich in guten glauben verabschied”

on kaksi miestä ja he molemmat
hymyilevät yhtälailla
samaan aikaan
ajan ollessa oletettavasti lähempänä ellipsiä
kuin lineaarista järjestystä
kiertävät toistensa kasvot
eikä kukaan enää puhu
pariisin metrolinjoista
jotka risteilevät reisillä suoniksi tulleina
kukaan ei enää osaa vastustaa valoa
joka osuu solisluun kuoppaan
ei sen muotoilua hatariksi sanoiksi
joista olen puhunut
niin monelle
samassa tilassa
laskelmat kylkeni kaartuvuudesta
xy + xx = olemme
yhdessä
niin

vasten

tahdoin

monta asiaa samasta miehestä

pihapuun varjossa suu
suut
suutelet
ja hengitän syvään

olen antanut
niin paljon
väärää ymmärrystä
kurottanut sormea kohti tyhjää

niin pahoillani

olen nähnyt ripsistä putoavan pisaran
ja toisenkin
dortheavej
ennen kuin kaipasin sinua

painan ja päivitän
odotan että suola kuivuu poskeen
ethän antaisi minun
antavan periksi

sinä et ole mitään verrainnoillista
ihosi ei
samettia satiinia pumpulia polyesteria ainoastaan
sinua

olen vahvana
yritän
pysyä
itsessäni

ihmisvesiputouksen syntymä

hautuumaan kiviportaat
silmiini ilman liike
sammuneet kynttilät
kuu täydempi
kuin

für dich

kaikki mitä saat minusta

kuinka olet minut herättänyt


sana ”liebling” tarkoittaa lempiasiaa
tai rakastettua

”du bist mein/-e” merkitsee omistamista
ilmenee usein ihmissuhteisiin viittavan
lauseen alussa (kts. freund / freundin)

olen jättänyt lakanoille tuhkaa
haluaisin kaivertaa sinuun nimeni
ettet unohtaisi -
odottaisit
kunnes aika ja paikka osuvat
viimein kohdalleen


sana ”sehnsucht” tarkoittaa
halua kaipausta hinkua janoa
tarvetta ikävää kaipuuta

kaiken minkä olet minussa herättänyt
saat mukaasi

“ich will dich in guten glauben verabschied”

olen odottanut kuolemaa
toivonut ja pelännyt
mutta ennen kaikkea
odottanut
lukenut kirjoja hädissäni
ahminut tekstiä ettei yksikään lause
jäisi lukematta
kuunnellut lempikappaleita toistolla
että muistaisin ne ulkoa
sillä hetkellä
kun hengitys lakkaa
iloinnut aamuista
joina tuntui ”ei vielä tänään”
iltapäivistä, jotka muistuttivat
”koska tahansa”.
olen odottanut kuolemaa
kuin yllätystä
josta ei tiedä, koska sen saa
innokkaana, hermostuneena
kirjoittanut testamentteja kännykkään
”ota sinä minun kirjani
minun sanani, ota sinä se, mitä minusta jää
tiedät mitä tehdä”
kirjoittanut anteeksipyyntöjä
tunnustanut rakkautta
väittänyt milloin kenenkin syyksi
että ”tänä yönä kuolen
koska teit minusta tällaisen”
vain herätäkseni jälleen aamuihin
joina tuntui ”ei vielä tänään”,
”ei tänäänkään”.

olen odottanut kuolemaa
kuin terveyskeskuksen odotushuoneessa
odotetaan lääkäriä
selaillaan lehtiä, katsellaan kelloa
niiskutetaan nenää kunnes tuntien odotuksen jälkeen
olo tuntuukin paremmalta
odotushuoneen seinät pieniltä
ja kaikki muut yskivät
enemmän kuin sinä

olen odottanut kuolemaa
astuakseni kadulle
mennäkseni kotiin, mennäkseni kapakkaan
mennäkseni mihin tahansa siitä murheellisesta huoneesta
johon masennuspotilaat itsessään menevät
antaakseen periksi sängynpohjalle
eivät nouse viikkoihin
olen odottanut kuolemaa
kuin jouluaattoa
kuin lopputiliä
kuin stockmannin hulluja päiviä
ajatellut juhlien alkavan lopusta

olen odottanut kuolemaa
syntymästä saakka
kuolemaa, omaani ja muiden
kadotusta, unohdusta
kuin laiturille jätettyä rakastettua
laivassa maailman laitaan

meille kerrotaan
että avioliitto on auvoinen satama
loppu teini-iän kidutuksille
meille kerrotaan
että ei tytöt tunne jos niitä pannaan
kortsun kanssa
mutta meidän täytyy oppia itse
että niin ei ole
meille kerrotaan
pillupierut ovat luonnollisia
mutta miten sen sanoisi poikaystävälle
joka kertoo kaikille
että piereskelet sängyssä
meille kerrotaan
että rakkaus
tulee luonnostaan
mutta mitä sanot itsellesi
kun olet katsonut peiliin
viimeiset viisi vuotta
eikä kukaan tule
ja suutele paljasta olkaa

haluan sisääsi
kaivaa tieni ruumiinlämpöön
haluan repiä sinut auki
nähdä, kuinka päivittäin toimit
kun olet minusta irti olen eksynyt

haluan sinut minuun
työntää minuuteni sinuun
niin ettei meitä saata erottaa
tahdon tehdä kipeää
tahdon tuoda sinuun yön mustelmaisen pinnan
riipiä paloja ja koota sinut uudestaan
aina koota uudestaan

haluan nähdä kanssasi
päivän pimeyden
tuoda sinut kasvotuksin
puolivaloon
kaupungin väliaikaan
haluan sinulta kaiken
kunnes sinulla ei ole
mitä antaa

haluan
tahdon
otan

sinusta

kunnes tyhjyys
on

rommia, malja menetetyille

sinä menet, minä jään,
mutta sinä löysit sanat.
on muitakin maailmoja kuin nämä.


tupakan tuoksu kämmenissä
olet tuonut minuun tulen.
ulkona sataa lunta kun olen unessa
se sulaa kun herään -
minulla oli ajatus ennen tätä lausetta
ajatus sinusta,
siitä mikä tekee sanan "me"
mikä tiivistää jokaisen sormenpään
vasten myöntyvää ihoa
mikä selittää ajan kaartuvan
vasten toissapäivän kaihoa
mikä kykenee kertomaan
miksi olet siellä
miksi olen täällä
miksi aina voi luvata ikuisuuden
eikä koskaan nähdä
saman aikavyöhykkeen huokausta huomiseen

"anal thermometer"

moi lainasin sun pankkikorttia
öisin tuntuu niin yksinäiseltä
että toisen tilitietojen tarkastelu
on intimiteettiin verrattavissa
tunnut niin hyvältä
tunnun niin hyvältä
me molemmat tunnutaan
ja mitä sanoo aamuisin jos ei että
noustaisko jo
joka on koodi sille että
ei varsinkaan vielä
on niin lämmintä ja ihan liian mukavaa
ja se mikä on liian mukavaa
antaa aina periksi
sanattomalle mittarille sanoista
joista ei pidä muodostaa lauseita
varsinkaan virneillä varustettuja
lausuntoja
joille nauraa rikkinäisessä parisängyssä
vedonlyönnin tuloksena
saati kirjoittaa blogiinsa rommikännissä
MITÄ TODELLA TAPAHTUI
ja herätä seuraavana päivänä
kakskymppinen taskussaan
tietäen tasan
mitä silläkin rahalla tekee
mitä tekee sille puhelimelle
joka makaa nurkassa
oletetusti ehjänä
johon ei soita kukaan ellei
äiti isoäiti tai sairaanhoitaja
joka kertoo että
"me annettiin vaan vähän liikaa
unilääkettä"
eikä tällä millään ole
mitään merkitystä
väliä
tai kuten lapissa sanotaan että
koko tilanne on
paskan haalee
strutsin kusi,
vertaus, johon olen mieltynyt
ja lopulta
on todettava

kaikki mitä haluamme
on lopussa

yö haisee raa’alle
väsymyksestä ja kofeiinista sekavat aivot näkevät omiaan
kaksoiskuvia ja kirjainten juoksua
valokärpäsiä, sähköistä murinaa ja arktista ikävää
joka tuntuu kuumevärinänä lämpimässä huoneessa
olisi pitänyt tietää jo siitä valkeasta hehkusta
joka kirskui silmäluomien takana
tai pistelevästä puolittaisuuden tunteesta
että tämä yö on omituinen, ei valveeksi tehty,
ei ihmiselle
tarkastelua karttava painoton alue
iltaisessa ihossa
lakanan poimuihin unohtunut hiukkanen ikuisuutta
jonka kohdatessaan tuntee itsensä kiireiseksi
unessakin

näen unta
että paidan sisälle ryömii hämähäkki
että tallon luteita tennarit jalassa
ja niiden kuoret rusahtelee
kuin kuurainen nurmi
myöhemmin katselen banaanikärpäsen laiskaa lentoa
päivä taittuu mustelmaksi
---
peiton alla on neljä lämmintä jalkaa

a lame pastiche for bukowski

what is left to say?
i am here
with my cigarettes
the few thousand songs on my playlist
all sound alike
the nights have grown dark
as they always do
in late october
the beers I drink
all taste stale
all the men
disappear before dawn
and for that I am grateful
what is left to say
if not to tell of the days
when all is still
my small, smoke stenching room
a haven, the eye of a storm
that I keep waiting
that never comes
and on this night I see
that life is not hard
at all
life is like a half-limb penis
of a lover
inside a tugging hand
caressing through the dark
caving
into the slumber
of a life
never truly lived.

jean-louis kerouac 12.3.1922-21.10.1969

ti jean, 40 vuotta tänään kuolemastasi.
sen kunniaksi pastetan tänne muutaman runon, jotka
kirjoitin syntymäpäivänäsi vuonna 2008.

the beaten side of the track
where i found you, where i
always would

kun katselen sinun aikaasi
kaikki on samanväristä.
punainen ei kulu vuosissa
kuten miehet
ja naiset,
kuten aatteen väri kuluu ja tummuu kankaaseen.
katu, jolla luultavasti kävelit,
tai maili sinne tänne
jollain näistä sadoista menneistä
tuhansia reittejä kotiin mikään ei sinua
saanut pysähtymään, ellei sitten lasilliselle
tai henkosille
tiedän että matkaseurasi ei
koskaan
pysähtynyt, ei mielellään
se sanotaan niin kuin vastenmielisistä asioista;
venytetään sanan alku - eeeiiiiii
mielellään.
etkä sinä ennen aikojasi
pysähtynyt, jos
rajallisena tämän hetken mieltää


kenen tie,
jolle lähden, uskallanko
lähteä alkuunkaan nämä
kysymykset ja tuhannet muut
kuten sinun, teidän,
susipoikien arveluttavat seikkailut
ja arvaukset tulevaisuudesta, minua vaivaa
onko tiellä päätä jos ei hauta
ja mihin se johtaa jos
matka itsessään ei olekaan
matkan syy?



sinussa maantieteellinen
venyi venyi venyi kunnes
sinun syntymäpäiväsi tänään,
olet kauan kuolleena
kauan elät vielä ja kysyn;
haitko itseäsi takaisin
teidenvarsilta, kahviloista
kaupungeista joissa
kukaan ei kysele nimiä –
unohditko
itsesi sinne uudestaan

jacky-boy, raiteista syntynyt,
etäisyydet eivät sinua
pelasta


olet etelään sidottu,
kitkan tuoksu sieraimissasi
se kaikki kiitää ohi
harvinaisin nähtävyys;
ihmisyys, avaraa
kunnes sokeutuu,
itse avaruus, siinä
hetkeä ennen raiteenvaihtoa
alla hakkaavat kiskot vieneet
moneen paikkaan moneen aikaan
olit aina reunalla, aina
pystyyn
kuollut – mutta muistona

halusit olla elämää suurempi,
ylsit sekavaan,
mielesi elämästä vauhkona
loppuun saakka,
jacky-boy, forever you’re loved
forever the road in you
belongs

“for no matter
the road
is life”

------------------

lopulta
tahdon luokseksi niihin pölyisiin huoneisiin
joita on sadoittain tuhansittain
miljoonia samanlaisia halpoja huoneita
joissa on rumat verhot ja kuluneet kalusteet
matossa verta kusta sylkeä spermaa
kävelyreittien painaumat lattiassa
polttomerkkejä linoleumissa
kaakeleissa säröjä, katossa kosteusvaurio
ja lampuissa sirisevä valo
vuosikymmenten takaista
sykkeen ja synnin pullistamaa
elämää
paita rikki mieli rikki lasin reuna
rikki viiltää huulta joka suullinen
housut avoinna kalja kädessä
päiväpeiton päälle kuuntelemaan
kusen lorinaa
naapurin voihkintaa
television kohinaa
vuokraemäntää vältellessä
viski maistuu paremmalta
kuin kunniallisten miesten suut

niihin pölyisiin
unohdettuihin huoneisiin
tahdon kanssasi
tahdon
repiä sinut sieltä
verhon takaa
nylkyttämään jalkaani
keskellä yötä
herään syke kädessä
siinä pölyisessä huoneessa
tässä pölyisessä huoneessa
kaikissa tuhansissa sadoissa
huoneissa joissa sinä
olet koskaan maannut
etkä koskaan maannut
sellaista naista kuin minä
tällaisena yönä kuin minä
olen kirjoittamassa
että tahdon
sinut näkemään tämän päivän
vanhoilla silmilläsi
kuolleilla silmilläsi
kertoisit
ovatko kaikki päivät
kaikki päivät
ja kannattaako vielä yrittää
vai onko kaikki
tehty ja kaikki mennyt
todella mennyt

pääseekö sinne takaisin

I

olo kuin rikkinäisellä polkupyörällä
ponnekaasutettujen renkaiden hakkaama raato tien vieressä
miten kertoisi siitä kiireestä joka iskee kesken ajatuksen
minut on jätetty ja hylätty niin usein etten löydä edes sytkäriä yöpöydältä
veikko huovinen on kuollut mutta havukka-aholla on yhä monta ajattelijaa
en yritä julistaa mitään yritän olla vain ihminen
missä helvetissä se liekki on

II

vaatekasoja huoneen nurkassa
kissankarvoja miehen tuoksuja
isopahkala kävi katkolla, miten se pystyi
duras joi loppuun asti
viskikännissä kirjoittaminen
on jumalaton suoritus

III

näin viime yönä unta vihaisista karhuista
talon nurkilla on pyörinyt sekava hippi
se nylkytti jonkun jalkaa
ja kertoi nussineensa koiran kanssa
tässä todellisuudessa ihmisen on nukuttava sikeästi
tai ei nukuttava ollenkaan

IV

runoelma toimii kolmessa näytelmässä
opin sen ammattikoulusta
draaman kaaren viehkot piirteet
joihin sovitetaan elämän irrationaalisuus
lisätään se, mikä on tosi
vain kirjoittajan silmissä
ja teeskennellään, että se kaikki
on kaukana todesta

wednesday lights

christian
tulet kuolleesta kulttuurista
nimesi on anteeksianto
ja vapahdus
christian
liikahdat pimeässä
hapuilet satunnaisuudesta
hetken täytäntöön
christian
christian
christian
et ole kunnollinen kristitty
anna minulle lämpöä
ote kuin pelastus jäisestä merestä
piilokuva perhe-elokuvassa
christian
sinulla on katu ja kaupunki
minun uniini
mustan takkisi alla
valkea paita
kelmeä pinta
christian
hymyilen sinulle punatuin huulin
halogeenien alla
christian
tule luokseni taas

kuinka sinä puhut hiljaisuudesta

montako nimeä sillä on

the end of an era

mä mietin tämän asian
tuopin hämärtämien muistikuvien perusteella
jonku vuoden takaa silleen
että keltä sä kysyt "saako suhun koskea"
mahtuuko se vielä sun syliin
kun sä tunnet paisuvas etkä tiedä
haluatko tehdä sille asialle mitään
keltä sä kysyt "rakastatko mua vielä
kun kusen sun sänkyyn tai kun oon vanha
ja teen sen uudestaan"
kysytkö sä siltä joka tuli
kun sä sitä vähiten halusit
vai siltä joka on oottanu sua vuosia
tietämättä sitä itsekään
jonku matkan päässä sade hakkaa lehtiä,
sen kuulee tänne
näppäimistön rapsutus samankaltainen
kun yritän sanoa tai ainakin kirjoittaa
että en mä
tarkoitan ikuisesti
nämä on niitä asioita joita ei koskaan
pidä mennä sanomaan
niiden edessä
joita kaipaa vieläkin

kävin keikalla,
kaksi iltaa peräkkäin,
tornio ja oulu.
oli hauskaa.
kiitos kaikille.

hermoaaveet pt. I

saari on sellainen
että lämpö jää
makaamaan
tätä samaa maisemaa katsonut
vuosia aiemmin
ja se väreilee
se väreilee
väreilee iholla niin ettei saata liikahtaa

minuus pysynyt tässä
kaikki nämä vuodet

että on valtio
mitä sille sanotaan
hyvää päivää bon jour
kuinka arvonlisäveronne voi
kun teidät on todettu
arvottomaksi?

hautausmaa

rautalyhtyjen symboliikka,
raakuuden suhteellisuus -
länsimais-materialistinen kurjuus
ei ole kurjuutta missään muualla.
eksistentialistinen kriisi ei tunne
nälänhätää, ei pakkoavioliiton
elämänsivallusta.

nivankylä, ivan kylä

I

viskiä ilta-auringossa
my heart beats like a drum
la-la
la-la
on niin pohjoista että verenimijästä
tulee ystävä
koivut roikkuu ylöspäin
niillä on jotain asiaa
ruostepaljussa kasvaa lapsia
kun olen tarpeeksi humaltunut
se ei aiheuta harmillisia
häpeän tunteita
horsmat huojuu pottupeltoa
eilen olin postinkantajaa vastassa
silkkisessä aamutakissa
se ajoi ohi eikä
katsonut perään

II

ne sanoo, että maailma on pallo
minä, että pallit, täyden sinervät
joita jahtaa monesta miehestä
tulisit minuun
tulisit tyhjäksi
oltaisiin yhtä
olossa
paksu tupakansavu tulee ylle monella tapaa
lasissa auringon kilo
siivu skotlannissa tislattua
ajatusten kultaa

tölkeistä tehty talo

se katselee itseään, on niin helvetin vakavana taas,
otsatukka silmillä, miksei kukaan kysy siltä mitään,
sillä olisi niin
paljon
sanottavaa
muutamassa lauseessa voisi tiivistää maailmankaikkeuden
jota se ei itse tunne ja tietää sen

on taas sellainen yö, ettei oikein kysele keneltäkään mitään,
kävelee jääkaapille ja ottaa kaljan, jos ne ei oo siellä enää
ne on jossain muualla ja niitä riittää aina.
puhunko tietynlaisista ihmisistä, ehkä, vaikea päättää kun on
hukannut itsensä siihen tyttöön joka lähti omaisuus putkikassissa
haistatti vitut miehelle jota rakastaa vieläkin, sellainen
olen ollut aina,
haistattanut vitut niille joita rakastan
ja muistanut painottaa, että "jonku muun ko mun".
kyllä niitä muita on ollutkin.
sä seisot kalliona niitä tyrskyjä vastassa, sä et kysele,
sä et enteile mitään mustia pilviä ja yhtenä päivänä sä huomaat
olevas mä ja mä rakastin sua kaiken sen läpi.
miten sen parisängyn alle keräänty villakoiria, niin monen ihmisen
kuolleet ihosolut ja hiukset ja rakkaus muodostivat juoksevia palloja
jalkoihin, ne juoksi vastaan kun toin sulle kahvia kunnes otin sängystä
jalat irti, ei kukaan sitä nitinää kestänyt eikä se talokaan lopulta,
se on purettu ja unohdettu sen sähkötolpan mukana johon maalasin
tikku-ukkoja osoittelemassa aseella, että tätä on kapitalismi, sänkyjä
ilman jalkoja ja märehdittävää monen vuoden takaa,
ketä itken kun olen unohtanut sinut

ja sitten oli yks sellainen tyyppi jota mä kuvittelin kaltaiseksi,
ihan kuin kukaan voisi koskaan nähdä näiden kalan aivojen läpi ja
ymmärtää miten valo mulle suodattuu aamuisin noiden samojen verhojen läpi
ja aina kun katsoin ikkunasta sä heijastuit ja lopulta peilistä katsoit
sinä sen saman tyypin olan yli ja mä olin jossain muualla
mä luulen että join siellä kupin kahvia ja pyytelin kaduilla anteeksi jotain
jonka kaikki jo halus unohtaa

kauppiaskatu

mene, mene, mene
on muitakin maailmoja
kuin nämä vähäiset kädet,
kerro terveiset
tämä on turku.

lempilauseeni
sun elämäs on arvotonta
kaunein ääni
itkevän miehen uikutus
kyllä mullakin on tunteet
puhuit teidän lapsista ja omakotitaloista
pihavalo sädekehänä sitä yötä
olen kirjoittanut tämän lauseen ennenkin
olen kirjoittanut
tämän lauseen
ennenkin.

nektariinin kivi kellallaan tuhkakupin mullissa
kevät ja talvi ja syksy ja kesä, kesä taas
muutama partaterä kuroo kotiin
pitkästä sumusta
kuinka vihataan ihmistä
jota ei koskaan rakastanut

I

sun pitää tiedostaa miten hienoa on murtautua hiljaiseen rakennukseen, sen betoniseinät murenevat graffitien painosta.
sun pitää tunnustaa että valtio on meidän päissä, hei, ei sillä ole mitään välii,
ei mikään muutu,
jos et sä muutu itse. et sä saa istua. onko sulla paha olla, miks sulla on paha olla, ei sulla voi olla paha olla, meillä on maailma pelastamatta vielä! hei älä istu siihen,
mä tiedän sun paheet etkä sä oo sen tuolin arvoinen, et sä osaa hei
keskustella
ota savut, kyykkää vähän, pysyy päänsisäinen babylon aisoissa hei
kyllä sä tiedät, sä tiesit joskus että vallankumous asuu meissä kaikissa
ei sun tarvii kirjottaa pamflettei, ei sun oo pakko
mutta kun se on sussa
niin miksi sä annat sen kuolla.

II

kukkien huiske jalkapohjissa,
millainen on maailma joka muodostuu neljästä seinästä
kupla täynnä kaupungin yllättänyttä sankkaa sumua,
tuliko se mereltä, kuka sen kutsui.
turpeiden silmäluomien taakse
pihlajankukkien raskas tuoksu kuin unesta
joka on aina sama
että taivas on, se on
siinä kaikki.

chanel n.o 2.1

naiseus tuntuu niin helpolta.
kiharran hiukseni, levitän paloauton punaa
helli ottein ja saan ikuisesti anteeksi
levittämällä häpyhuuleni hämärään.
nousen kahluualtaasta reidet märkinä
varpaat kuin vanhan naisen dekoltee
vaahteranlehti liimautunut kylkeen, unohdetun heilan kasvot
tanssin huonoa bluesia oluthumalassa
hivutan persettäni itseäni kaksi kertaa leveämmän miehen reiteen
nypin hiustuppoja kokolattiamatosta
eroottisin elein
joku voisi rakastaa minua jos ei tietäisi kuinka paljon vaivaa se vaatii

supermarketissa haluan kaataa vanukasta
hienon rouvan rinnoille.
olen pedon hampaissa

pitkän tauon jälkeen kirjoittaminen on kuin repisi purkkaa pikkutytön hiuksista

uittamo

olen ajatellut aaltoja
pop-laulaja löytyi merestä
hän ei ollut tämän vuosikymmenen mukainen

olen ajatellut aaltoja, niiden vaahtoa
kuinka vesikasvit tarttuvat nilkkoihin
rakastajan ottein

olen ajatellut aaltoja, miten yksinäinen
meri voisi olla

olen ajatellut aaltoja, hiljaisen katsojan liikkeet
nostavat meren lannetta

olen ajatellut aaltoja, kantaako pulloposti
pyhäpäivinä rantaan

olen ajatellut aaltoja, ne kietovat vyötäröön
herkullisen sinen

olen ajatellut aaltoja, niissä on ikuisuus

olen ajatellut aaltoja

syövätkö simpukat
lihaa

päivien valo on maaninen verkko
maan pallo on maaninen verkko
naisen povi on maaninen verkko
illan lopussa maaninen verkko
dalín viikset kvanttifysiikka kitaran kielten solmu
elo yhteiskunnassa jossa kukaan ei todella elä
permanenttimummo ylittämässä tietä
jonka rakensi kaupunki joka pelkää talonvaltaajien
massaliikehdintää ja elää amerikan taantumaa
psyykelääkereseptin lunastaminen apteekista
joka on mahdollisimman kaukana kotoa
ensimmäinen henkäys ilmaa ja riemu
nahkasohvan huokaus väsynyttä selkää
märät villasukat sateisella narulla
raskaat luomet kesken yön
ihon viereen uppoava
lakanan muodostava
ihmisen sielu
ja rakkaus

on maaninen verkko

palvelutalon pihalla koira haukkuu kuin se vanha mies
joka huutaa geriatrisen osaston ikkunasta supermarkettia päin
koko kupittaa kaikuu ja koristeomenapuiden kukat varistavat terälehtensä vaaleanpunaisena aamutakkina nurmen poskea vasten.
pimeää ei tavoita ennen kuin 23:33,
150 elämän ääntä per minuutti
jokainen päivä on uusi päivä on
automaattisesti tallennettu luonnos kello 23:37
kun verhojen raosta maailman tavu --

100 runoa tänne, kiitos sinun

se tulee hypähtelemään aina jotenkin niin keväisenä
niin ettei sitä osaa odottaa
ensin kesken työvuoron, tiskin reuna yltää vyötäröön
palkitun arkkitehdin suunnitteleman aulan marmori
kalpenee sen notkahtelevan askeleen alla
ja sitten pihakivetykselle
kun tukka on pystyssä ja ahdistaa,
samaan seurueeseen puistossa
eikä sille sano mitään
mutta se häälyy olemassaoloaan jokaisen lauseen ylle
lopulta se leikkii olohuoneessa itseään
maalailee sellaista kuvaa josta usein puhun
ja siinä on vieläkin jotain,
miten sen tukka roikkuu silmillä paksuina kimppuina
ja vaikka ei muista missä on itse ollut,
sen tietää vieläkin
sillä on vihreää silmissä,
vitun rokkitähti
nyt se istuu tuossa
pitelee itseään niin kuin lapset
jalkapöydät vaaleaa karvaa
mitä sille sanoisi
kun vaihtaa huonetta
vapisevin jaloin

haistakaapa vittu, minä katson nyt gossip girlia

täällä ei ole aleksis kiven katua
koska helsingissä asfaltti on kovempaa
torniossa piki saadaan renkaan alle
vuosien jaarittelun tuloksena.
mistä kaduista sinä kirjoitat
kun minulla on lemminkäisenkatu
koko kupittaa ja itäisen pitkäkadun
ironinen pituus puolimatkaan asti.
riku korhonen istuu city-lehden mukaan panimoravintola koulussa
reijo mäki tunnetusti apteekissa
kinnunen diggailee varmaan kaikista baareista
joissa voi katsoa kun pienet miehet juoksevat pallon kanssa
sutinen istuu punkkupullon kanssa jokirantaa
kuuntelee kun hytönen komppaa ajatussurinaa
ja hipin kitarasta katkeaa
kuten oletettua
pikku-e
kesken jonkun tamperelaisen säveltämän kappaleen.
euroopan unioni haluaa sensuroida internetin
euroopan unioni joka on paperi-eurooppa joka on maanosan valtiot
joissa kaikissa kansa
joka on ihminen
joka pyörittelee päätään kun lukee päivälehdestä
kerran jäätynyt kalja säilyttää ainakin puolet hapoistaan.

haluaisin järisyttää kansoja sanoilla mutta kukaan ei osaa lukea
kun pitää ylläpitää medialukutaito
särisevä
elämää apinoiva
mainostelevisio musiikkitelevisio paikallistelevisio tosi-televisio
tele-vitun-visio
hallusinatorinen iltalehti litistettynä seinään
niin että elämä on aina nauhoitusvalmis
high definition, sinisädetykitys
eikä missään ole hiljaista
paitsi j.k. ihalaisen päässä kun siuron kirjapaino on vaiennut yöksi.

miksi kaikki suuret joiden nimen muistaa ovat miehiä
paitsi sylvia plath, joka sai munat kun hukutti itsensä
enkä muista sen nimeä joka kirjoitti siitä runokokoelman joka voitti jonkin palkinnon
jolla ei ole väliä, sitten luin neron päiväkirjat ja baudelairen esseet ja verlainen runot
ja bukowskin ja röyhkän ja dylan thomasin ja whitman oli minulle ihan liikaa
palasin takaisin sivistyksen piiriin ja rakastuin kerouaciin ja ginsbergin viiltoon
enkä voi olla kiroamatta sitä päivää kun synnyin pillu edellä
kun pikku-sofi voitti finlandian
täytyy yhä katsoa ihmistä genitaalien läpi
että tulee ymmärretyksi seurasta riippumatta.
ystävä soittaa keskellä yötä, kävelee taloaan ympäri ja ääni puhelimessa
hypähtelee ja katkeaa, sanoo, että menettää järkensä
toivottaa kaikkea hyvää, yötä, hyvää yötä
ei ole mitään pelättävää
jos ei laaksosta karanneiden muumien
pian pilaantuvan vaapukkamehuvaraston
väistämätön sulautuminen tulvaan

coulda woulda shoulda

kun olit lähtenyt istuin kapakassa
tuopin pinta niin huurteinen kuin kesällä aina
kadunvartta koivut ja ajattelin etten koskaan nähnyt lentolippuasi
karistin tuhkaa pöydälle
puseron kaula-aukossa kostea läikkä vieläkin
saranat riipivät vastalauseita
oli päiviä siitä kun

olisin pitänyt sinun lapsesi. sanoin sen ääneen

to get out and about and weep for all things lost

mitä suloisempia sähköposteja
mitä suloisimmilta rakastetuilta joinain vuosina
myöhemmin tämän huoneen yksinäisyydessä
huvitella ajatuksella että todella lentäisi sen meren
sellaista rauhaa en ole löytänyt
miten tulee suru näitä sanoja.

ajatuksia saarikosken koottuja selatessa

I

valtava onni tulla tällaiseksi

ja vielä pullo yrttiviinaa keittiössä

II

nämä eivät tule ääneen
eikä muisto siitä kun ala-asteen ruokalaan kävellessä
näen ilmoituksen taitoluistelukoulusta
vaaleanpunaisen villapaidan muovikoristeet kuin mustalaisen hameesta
minä näen itseni jäällä yksin ja on pimeää
enkä ole enää niin paksu että terveydenhoitaja käskee laihduttamaan
ei se tiedä että syön äidittömän lapsen surua, eihän se tiedä
ja heti pyörähdän kun en kompastu luistimen terään
tietämättä kuinka tulen menettämään etuhampaani kymmenen vuotta myöhemmin
hetki menee ohi ja ruokalassa kalapuikkoja
saa ottaa niin paljon kuin lystää


III


pitää katsoa tuulen mukaan
minne puhaltaa savun


IV eli intertekstuaalis-narsistinen muistelma

rystysissä iho kipeää koskea
ihmistä kokonaan siinä
ja tulee uni ja muutama päivä leikkiä
sillanjuuren kantajaa

syntymien päiviä

kahdeksan vuotta tänään
aurinko paistoi
ajoin vitoslinjalla kotiin
pikkuhousuissa uudella tapaa
märkää

ikkunasta siwan valomainos
ja aikuisten murheet
minulla on ne samat housut vieläkin
eikä niitä kukaan riisu kuin silloin
ennen kuutta aamuyöstä kuulasta lonkkaa nilkkaan alas
miten minusta tuntui
häpykummun ylle
vaaleanpunaisella brodeeraus

"pretty"

runoilija, aktivisti, esseisti

wikipedian mukaan allen
kuoli ilman yksityisyyttä
läheistensä ympäröimänä
hänen kasvonsa saavat minut itkemään.
haluaisin sanoa paljon mutta
minulla on vähemmän sanoja kuin
keskimääräisesti arvioidut 25 000
shakespearen sanaa
tai suomalaisten kaksi tuhatta
per naama.
ovatko ne samoja sanoja
vai eri puhetta kaikkien äänet.
tunti on kulunut
twist and shout
ja pilvihommat jatkuvat
minä istun tässä
kirjoittamassa runoa jota huomenna häpeän.

kaskenkatu

jokin suru jäänyt unesta.
kaupunki havahtuu itseensä joka aamu,
joka aamu yhtä utuinen maa.
jäisit vielä, lähtisit kokonaan.

rinteessä lakanat, kuultavia
vasten aurinkoa. tuulessa.
olen seonnut niin monta kertaa
ettei sillä ole väliä
kuolema ja elämä
niin samankaltaiset.
tänään kaupat eivät ole auki,
puun ainoa vihreä
tyhjänä heiluva talipussi
talven enteitä.
siinä oksa, jolle tuoda lintu
ottaa se käteen taas
ja silittää kuin lasta
jonka syntymää
ei omakseen halunnut.

tänä pääsiäisenä kukko tuli suuhun
munat syötiin paahtoleivällä
aamukahvin kanssa.
noita herää yksin
luuta oven vieressä
muutamaa harjasta köyhempi.

ameriikkalainen unelma

kun olin viisivuotias
äiti yllätti minut hinkkaamasta pimppaani
kenin vastaanottavaiseen naamaan.
jo silloin olin visionääri.
nykyään toteutan näkemystäni käytännössä
barbit eivät tykkää minusta, mutta ken
soittelee öisin
läähättää kiimaansa
plastiikkapuhelimeen.
ilotippa unen päässä
sokeriliemen makuinen.

seppo kääri viimeisen sätkän

ovatko kuolleet värittömiä?
en ole koskaan yhtään nähnyt.
enon hautajaisissa livahdin tupakalle
kun muut menivät tuijottamaan arkkuun.
aikuinen mies paskoi verta kuukausia
eikä uskaltanut kertoa kenellekään.
pappi messusi jotain, koko kirkko itki
paitsi minä ja äiti
hän itki paljon
vasta paljon
myöhemmin.

viistoista ikuisesti

on vain mustaa ja valkoista. sinä olet perseestä,
sinä et. painukaa vittuun. minä minä minä.
seksiä viinaa rokkia. drugs are bad mmkay.
paitsi kokaiini, jota en tuu näkemään koska oon niin vitun
köyhä. en ees työväenluokkaa, mutsi oli sairaseläkkeellä
koko lapsuuden. kotipihan kivikossa leikittiin korukauppaa.
pikku-kapitalistit lasinsiruineen. sitten pantiin ampiaisia
lasipurkkiin, pyöritettiin niitä mäkeä alas kunnes ne ei enää
pystyneet lentään. pantiin kiven alle talteen tulevaa käyttöä varten.
minusta piti tulla palkkamurhaaja.
päädyin runoilijaksi.
onko siinä joku isokin ero
tappaako sanoilla
vai aseilla.

leikitellyt ajatuksella. korkeintaan
leikitellyt, nähnyt hautajaiset,
kukaan ei tule,
kovin masentavaa.
kuka sen maksaisi, kaiken,
juhlan lyhyestä elämästä.
pelkkää negaatiota kun ajattelee
kuolemaansa muiden silmin.
heillä on niin paljon tekemistä.

ei minuutta pidä sanoihini sekoittaman.

heti kun keskustelu kääntyy sinuun,
siihen tulee kitkerä sävy.
oletko tästä onnellinen.

fiktiivinen runo oikeista ihmisistä

mitä jos et koskaan tule. mitä jos en pyydä,
en tartu käteesi, jos kurotat kohti mennyttä,
mitä jos minä olen aavikko ja sinä olet tullut minuun kuolemaan.

on meri, ja sen takana on maailma, tiedän,
osaan lukea karttoja, nähdä niiden litteät muodostelmat,
tässä olen minä
ja siellä olet sinä,
kuka sinä olet nyt, atlakset eivät kerro.
tulen unissani niin kauas,
ja aina sinä suljet oven.

on meri, ja se on syvä, loputtoman tuntuinen.
puolassa seisoin itämeren rannalla,
toin kotiin kiven rannalta, jolle kuoli sotilaita
saksalaisten tykityksessä. meri oli harmaa,
horisontissa keikkui laiva, kuin tyhjän päällä seilaten.
myöhemmin tuhlasimme slotymme sormusautomaatteihin,
kaljaan, vodkaan ja halpaan kuohuviiniin.
kumosimme maljoja kuin selällään retkottavat jumalat,
hillittömästi, armotta, nukahtaen ennen aikojaan.

mitä jos on meri, ja aavikko, ja monta pulloa siinä välissä,
on ajatuksia, joista ei saa otetta,
ikäviä muistoja joita ei voi poistaa,
on monta suuntaa joista kaikki ovat vääriä,
monta jokirantaa joista mikään ei oma,
jotka kaikki johtavat mereen,
suureen, yksinäiseen,
on savu joka liikkuu huulilta kohti iltaa
ja olet sinä
tämän kaiken keskellä minun sylissäni
nuorena poikana vielä,
suu avoinna jonain kuumana päivänä
josta vuosia eteenpäin kohtaamme laiturilla
joka kelluu joessa joka johtaa mereen
joka on yhtä suuri
ja yksinäinen
kuin meidän lyhyen historiamme merkinnät
minun pienessä mielessäni,
marcus, jos palaan kanssasi tienviereen kädet kylminä,
sielu kuluneena, vihassa ja pelossa,
jos kesäyöt muuttuvat valoisista etelän pimeään
oletko vielä se
joka sanoo

”tästä saadaan vielä hienoja muistoja”

"forever and always for you"

minä rakastin sinua kerran.
sinä tiedät sen ja minä tiedän että taivas
ei ole pelkästään sininen, linnut laulavat monin äänin
eivätkä kuolleet löydä aina kotiin.
rakastin sinua, ja sillä on arvoa.
joskus vielä ajattelen menneitä hellämielisen nostalgian vallassa,
ja kun olen löytänyt risteyksen,
josta tiedän, mihin kääntyä,
me tiedämme, sinä ja minä,
että minä rakastin
enkä ole siitä pahoillani
sillä aika on pysähtyneiden hetkien jatkumo,
mitään emme ole menettäneet
ja herran vuonna 2007
on käteni yhä avoinna
sinun tarttua.

kirjoittamisesta

olen kirjoittanut paljon "runoja",
jotka ovat olleet tarkoituksellisen kryptisiä,
ts. jääneet tahallisesti "kesken",
tai olleet sanoja sanomatta mitään.
tätä ns. valmista mallia karsittuani
punainen lanka on runouden suhteen hukassa.
miksi teen tätä, haluanko, pystynkö, osaanko,
olenko koskaan valmis.
ja miksi hylkään ilmiselvästi kaikille vähänkään
runoutta tunteville kelpaavan "asiakirjapohjan"?

ilmiselvää on, että massat tuntevat vetoa
suoruutta kohtaan, kun taas nk. eliitti,
runouden kenttää aktiivisesti seuraava (ja usein myös
sitä itse luova) marginaali arvostaa eniten nimenomaan
kryptisyyttä, tarkoituksenmukaista epäselvyyttä,
"ilmaa toisistaan irrallisten sanojen välillä".
näistä mieltymyksistä molempia olen käyttänyt,
mutten soveltanut; olen ollut vuoronperään joko-tai,
en koskaan sekä-että.

mitä tehdä tälle ääripäiden välissä sukkuloimiselle,
mitä tehdä sen aiheuttamalle ahdistukselle?
toiset menevät "opiskelemaan" luovaa kirjoittamista.
minä en edelleenkään usko siihen, luovuuden opiskelu,
tai pikemminkin
sanataiteen opiskelu on ajatuksena niin vallattoman vastenmielinen,
että minun on vaikea ottaa tosissani ketään, joka mainitsee
opiskelleensa luovaa kirjoittamista, dramaturgiaa, mitä tahansa.
minun on vaikea ymmärtää ajatusmaailmaa sen takana.
mistä lähtien taiteen tekemisen on voinut koulussa oppia?
riittääkö, että heiluttelet hyviä arvosanoja sisältävää
oriveden opiston paperia ilmassa? tippuvatko kustannussopimukset
taivaista (ja kustannussopimukset ovat toinen asia, johon olen
alkanut suhtautua suurella vastenmielisyydellä, mutta siitä kenties
toiste)? tulevatko kriitikot, suuret ja pienet, jalkojen juureen
huutamaan hoosiannaa? poltetaanko kaikki
vuosisatoja aiemmin ilmestynyt runous juhlallisella roviolla,
koska se on "paskaa sinuun verrattuna"?

runous on valjastettu markkinatalouden alaiseksi
siinä missä muutkin taiteet.
runoilijan tulee saavuttaa, tulla näkyväksi,
tehdä elantonsa sanoillaan.
hupaisaa kyllä, muutama sata vuotta sitten tämä ei
ollut kovinkaan poikkeuksellista.
nyt niistä pennosista taistellaan hampaat irvessä.
kuka kirjoittaa myyvintä runoutta?
kuka saa suurimman kustannusyhtiön rahakkaimman sopimuksen,
kuka osaa antaa nokkelan mystisiä haastatteluja
vähän suuremmille lehdille, kuka nuolee massojen runoutta koskevat
ymmärtämättömyyden haavat ensimmäisenä umpeen..
kuka on mediaseksikkäin?
tämä on erittäin olennainen kysymys.
samalla tavalla kuin ns. tavallisessa maailmassa,
myös runouden maailmassa on "julkkiksia".
jokainen vakavasti kirjoittava haluaa siihen
marginaalin marginaaliin, joko salaisesti omissa
fantasioissaan tai pyrkii päämääräänsä täysin avoimin aikein.
ja jos tämän kiistää jopa itselleen, on hakoteillä.

ja kenties kirjoittamisen vaikeus tällä hetkellä
ei koskekaan minua, vain kaikkia muita, ns. yleisöä.
jos en kirjoita kirjoittaakseni itseäni "runojulkkisten"
kastiin, voisi ajatella minun kirjoittavan "vain pöytälaatikkoon",
vaikka todellisuudessa kirjoitan, koska muuta en voi.
itselle kirjoittamisen ja julkisen piehtaroimisen ristiriita, siis.
tämä taas johtunee osaksi lähestyvästä runokeikasta, joka on
allekirjoittaneen ensimmäinen. matalan profiilin pieni tapahtuma
henkilöhistoriaa ajatellen tärkeässä kaupungissa.
onko oikein mennä esittämään tiettyyn asetelmaan aseteltuja
sanoja, saati niistä ruodittavia kirjaimia taiteena?
myöntää pitävänsä tekstejään runoutena?

ja vaikka olen tuntenut murroksen itsessäni, sanoissani,
se ei tule ennen näiden kysymysten ratkaisemista itselleni.

varsinainen mikko mallikas

hellin kaikista otti minut vertaisenaan,
runkkasi itsensä loppuun asti kun ei osannut muuten tulla
ja pahoitteli roiskittuaan spermaa
sängynpäätyni verhoilulle.
häntä ajattelen lämmöllä vieläkin.

olen aina ajatellut hautoja hiljaisina paikkoina,
ettei sieltä kukaan huutelisi perään.
siksikö ihmiset tekevät ristiretkiä toistensa ruumiiden ääreen,
kertoilevat liikeistään, äiti äiti pääsin kouluun
äiti äiti kun puhun tälle kivelle minun on kylmä
äiti äiti olen menettänyt tarkoituksen enkä tiedä miksi haluan kaatua
loskaan kierimään.
onko siellä liian hiljaista.
riivaamme kuolleita elämän murheilla
kiinnostaako heitä, onko sielua, joka kuulee
ne pienet rukoukset aamuyöstä
valvovatko kerran niin elävät kehot maakerrosten alla,
kiiriikö surun tuntu paljastettuja luita kohden.
äiti äiti mikset voi kuolla jo
ja tulla tätä kaikkea kertomaan
pienen huoneeni nurkkaan.

halusiko kukaan muuta

näytinkö mikä minussa hengittää

tämän kaiken voisin lopettaa ----

tämän runon lopettaminen on ,

miksi minusta tuntuu kuin olisin elänyt
kahden keski-ikäisen miehen elämää
vaikka olen parikymppinen
eikä minulla ole munia?
olen törkeä, olen holtiton,
poltan sisällä ja karistan tuhkaa näppikselle,
vonkaan kun ei saisi enkä anna kun pitäisi
ja vihaan naisia jotka kirjoittavat tällaisia runoja.
eniten kaipaan, että olisi joku, jolle puhua
joka ymmärtäisi,
ja jos joku erehtyy ymmärtämään koen sen loukkauksena
älyäni kohtaan,
varsinkin kun huomaan olevani typerä,
itsekeskeinen ja ilkeä.
syyllistän muita omista virheistäni, mutta jos joku erehtyy
luulemaan, että hänen tuskansa on suurinta mitä on nähty,
todistan mielelläni häntä vastaan, koska ei ole kenenkään kipua,
jos ei minun, aina ensiksi minun.
vihaan ihmisiä jotka sanovat minulle vastaan
mutta enemmän niitä jotka eivät uskalla
enkä kuuntele kumpiakaan
siideriä valuu poskelle eikä itkeminen ole auttanut vuosiin
mutta itsetuhoiseksi en kehtaa ruveta.
kirjoitan piilotettuja itsemurhaviestejä
sadassa runossa
ja kun viimein ymmärrän olevani masentunut
masennun entisestään.
olen pyytänyt anteeksi liikaa
enää en jaksa, edes itseäni
eikä peilissä ole ketään joka taputtaisi olalle.
tämän runon lopettaminen on kuin elämän lopettamista
pilkkuja pisteiden sijaan
eikä minulla vieläkään
ole munia
vaan dramaattisen naisen luonne
paksun tytön ruumiissa.

minusta voi tulla taivas, ja jos se on mahdollista, niin mikä
ei. se, joka on rakastanut meren taakse, voi tietää tämän.
kuinka aika ja aine yhtyvät. kuinka ne voivat värähtää.
olen heräämisen puolella, kielen päällä
kaikki totuudet.

kuten olen, miten, pullojen ympäröimä taas,
tänään olen maannut sohvalla jolla panit minua
tänään olen juonut kupista josta saatoit juoda
tänään olen sinulla ympäröity
en ole pyytänyt mitään
enkä mitään näistä tiloista halua omakseni.
kun on nähnyt ihmisen kodin,
on nähnyt ihmisen totuuden,
hän ympäröi itsensä sillä, mihin uskoo
ja sinä uskot, ettei mikään ole sinun.

olet nähnyt minun nukkuvan ennen ja jälkeen meidän
olet nähnyt paljon, mutta oletko katsonut.
minuun tulee välillä sellainen väri
jolle ei ole nimeä vielä
mutta se on suru
josta rokkitähdet laulavat kappaleissa
joita soittaa toistolla jonain yönä kun kaikki on niin yksinäistä

luulitko etten muista tätä kaikkea vielä
niin paljon sanomatta.

vuokatti

ei ole kiire mihinkään.
valot menneet,
pätkä junan raiteita menneisyydessä
painautuu vasten selän nikamia.
silmät jotka vaihtavat väriä
mielialan mukaan.

muistiinpanoja kirjoittamisesta kirjoittamisen & kirjoitetun sijaan

kirjoita runoja siitä, mikä mielestäsi on kaunista;
mikä on kaipaamisen arvoista, mihin
tahdot (takaisin) ja miksi.
kirjoita ihmisten varjoista ja niiden leikkauspisteistä -
missä illuusio ihmisestä tulee lihaksi,
missä on rakkauden ja ruumiin raja.
koko ajan muistaen menneitä kirjoita
nämä rytmit ja hetket ja kaiken
nautittavaksi tehty absurdius;
ole itsesi ulkopuolella sanoissa,
muuten niin läsnä
kuin psyyke antaa periksi.

seuraavaksi täytyy saada nimi tälle
kammottavan pohjattomalle lohduttomuuden &
epäilyksen tunteelle, joka tulee kohti
kun kyse on ihmiskunnasta ja/tai ihmisestä yksilönä.

ja;

kun kirjoitat koehenkilöstä,
kirjoita sillä hellyydellä, jolla katselit
hänen aamuissa elänyttä profiiliaan -
sillä hän, silloin, oli sinun ja vain
sinä voit tuoda sen kaiken
elämän piiriin yhä uudelleen,
sillä, oletko valmis jo? menneisyytesi
koottu näiden totuuksien muotoon,
mosaiikkilautanen tulevien pöydällä.

aikoja sitten ajatellun murhaballadin alku

voisitko kerrankin katsoa minua siten,
ettei kaikki halveksunta hyökyisi kasvoille.
olen ihminen siinä missä sinäkin.
en ole pyytänyt paljoa.
olen ajatellut elimiä, ihmisyyttä,
mikä todistaa että minun sisälläni on yhtään mitään.
en ole nähnyt kenenkään sisälmyksiä
toivon, etten näekään, ja silti on vaikea uskoa
että ihon alla on henkeä enempää.
tiedätkö, kuinka vaikeaa on herätä pelkoonsa,
joka helvetin aamu herätä.
ei ole ketään kuulemassa, luulisi
että uskaltaisin huutaa tyhjille seinille
mutta nekin tuntuvat väittävän vastaan,
seinätkin, kuvittele, tähän on tultu
todellisuus on niin hatara että jos ja kun
osun sormellani aikavääristymään
menen todesta läpi ja katoan,
ryhdistäydyn ja muutun pyhäksi.
minä kertoisin sinulle mutta sydämenlyöntien lisäksi
meillä ei ole mitään yhteistä,
enkä enää ole sinun pulssistasi mitenkään varma.
se on niin kovin hidas,
niin hiljainen.
ja silti tämä on päivä missä muutkin,
mennyt jo tullessaan.

paljonko muistomerkkejä voi antaa
risteävälle tielle.
paljonko voi antaa itsestään
välttääkseen kuoleman.
kenen lapsia olet ja miksi se kiinnostaa
otan nämä askeleet
tullakseni
siihen ihoon joka minun on aina ollut.

uudenmaankatu

olen antanut
anteeksiantamattomia määriä

liikkeet itsessäni nyt

kosketuksen jälkeen kaikki mitä on.

lemminkäisenkatu

olen epäileväinen olevaisuuden suhteen

kuin jokaisella olisi tieto siitä, mitä olen unohtanut.

yliopistonmäki

kaikki mikä on merkitsevää on musteen määrä paperilla
kaikki mikä todella tarkoittaa jotain on äänen värähtely
vasten paperista seinää.

tulee kirjoittaa runoja, joissa kartoitetaan tiet nimeltä,
joissa ilmenee kuolleen romanssin sotatila,
ei-kenenkään maat ja joissa kerrotaan
kuinka ottaa oikeaoppisesti kaistale kaulan ihoa
hellyydestä kiiltelevien hampaiden väliin.

viimeinen lasi viiniä
ja se olet aina sinä.

on paljon kirjoja, muttei koskaan liikaa minusta tulleita

on jack ja ginger, raukat kuvittelevat keskenään
olevansa jollain tavalla ainutlaatuisia rakkaudessaan.
sen lisäksi on thomas, tom, joka on rakkaudessa
ulkopuolinen, kertoja, tahtoo sisään samaan
rakkauteen, mutta pysyy ulkona, tulee torjutuksi,
ja näin me tulemme toistamaan ikiaikaisen kolmiodraaman
mallin. tosin kukaan ei kuole, jos ei sisältä,
eikä kenenkään nimi ole todellakaan mustetta paperilla,
ellei sitten yhden ihmisen sisässä.
hmm!

baise moi

kaikki on tässä, tiedätkö, ne kaikki ihot joita olet nuollut sellaisella intensiviteetillä johon en itse koskaan pysty, nuolet maistellen jokaisen irrallisen ihosolun niin että naiset ovat makuja sinulle,
ei, en minä pysty sellaiseen. minä en halua nuolla kenenkään selkää, en halua kiveksiä suuhuni, ja jos sen teen, en tee sitä nautinnosta. minä haluan tuntea miehen sisälläni, se on sinulle yhtä tyhjän kanssa, sinä minussa, ei, se ei kiinnosta sinua. henkisyys, maisteleminen ja kokeminen ennen kaikkea ovat sinulle tärkeimmät. ja samalla kun keskityt itseesi, panet minua takaapäin, ehkä haet jotain henkistä yhteyttä joka toisi älymme lähelle toisiaan, yhdyntään, minä ajattelen kaikkea muuta paitsi sinua. en kliseiden mukaista kauppalistaa, mutta sointukulkuja, entisiä miehiä ja niitä keitä aion vielä panna samalla intensiivisyydellä millä imet niskaani kuin lapsi imee nisää, voin olla seksuaalisuutesi ravintona tässä ja nyt, minun syytäni tämä kaikki, aloitteiden teko ja kyrpäsi vasten persettäni, mietin tiikeriraitoja jotka näkisit jos kiimaltasi ehtisit katsoa ja mietin, että jos ihmisyyden ydin on tässä, minä irtisanoudun ihmisyydestä kokonaan, koska kun ihminen elää elämänsä kokonaan jossain muualla, kokematta sitä mitä hän historiankirjojen mukaan todella kokee, hän ei ole edes elossa, vaan hän on haamu, ja ajatukseni harhailee toteamukseen

eniten minä halusin sinua kun olit kaikkea muuta kuin mitä olet minuun tultuasi tullut olemaan.

kiitos!

minua herkistää ajatella,
että rakkaani kuoli toisessa maailmansodassa.
ei kuollut, mutta ajatus uhrautumisesta vieraalla maalla
minun ja lastemme puolesta
vetää naisen hiljaiseksi.
sen takia lontoo kiihottaa minua,
siellä harmaus on elämäntapa,
naiset rumia ja miehet jumalaa lähellä.

suomessa hirvilammi kierii tahmaisella parketilla,
suomessa kalja on syyttä kallista,
suomi on
paska maa
eikä turussa
ole edes metroa.

täällä toinen maailmansota on hengen asia
piripäisten veteraanien kansallinen monumentti
jonka seurauksena meillä on
hippien kansoittamia
hienoja omakotitaloja.

miehet tulivat takaisin
miten kuten
palasina, vajavasina tai muuten vain sekaisin.
lappi paloi, sukuni paloi, ehkä mummostani tuli evakossa
niin helvetin katkera.

romanttisia pommituksia ei ole.

mutta lontoo,
lontoo on toipunut, sen kadut
ovat kaikista harmaista kauneinta!
savusumua silmissäni vielä
tapailen seinänvierustaa
ja kiitän sotiemme veteraaneja
koska jos hitler olisi voittanut
koko britannia olisi karsittu miehistä
joiden poskipäät kohoavat taivaaseen
kuolleen jumalan patsaina
miehistä joiden kello viiden sänki
on ruohonkorsien hivuttautuvaa kiimaa kesäisin,
joiden kasvonpiirteet muistuttavat
miehestä riippuen
james mcavoyta, stephen moyeria tai
robert pattinsonia
kolmen ison, henkevän, jumalaisen
guinness-tuopin jälkeen.

onnea uuteen kotiin

tulin tupareista joissa isäntä kouri tissejäni,
haukkui naiset huoriksi ja sammui
leuka rinnassa kiinni.
asunnon sijainnista olin kateellinen
keittiön ikkunasta näkyi teollisuushallin valot.
nyt, jos koskaan
hän kirjoittaa hienoja runoja.

ajatus siitä, että ajattelee ennen tekoa, on vastenmielinen, siten minäkin olen

ajatuksena on se, että on nainen,
joka pukeutuu jakkupukuihin,
hänen miehensä on menestynyt
liike-elämässä, muttei liiku
kohti naistaan. ja nainen samaistaa
itsensä ympäröivään materiaan,
nainen on vaasi, nainen on puku,
nainen on kateellinen kravatille,
jonka mies solmii hellin ottein.
sitä hellyyttä ei nainen ole kokenut
vuosiin, mutta hän muistaa ruohon
allaan. hän muistaa, kuinka herkkusienet
leikataan ja hän muistaa, miltä tuntuu
haluta kuolla.
hän muistaa ja siitä kaikessa on kyse.

sinulla on ihosi suojaamassa.
minulla ei ole mitään.
jos joutuisimme auto-onnettomuuteen
ja minusta tulisi veristä mössöä
et rakastaisi enää.
et rakasta enää.
tämä on vaikea lause ymmärrettäväksi.
katselen miehiä usein, muita miehiä
enkä löydä syytä miksi
opettelisin uudelleen ihon
kuinka luut liikkuvat
raavin rupea pois vaivaantuneena,
yllätät kesken liikkeen.
sinä näet minussa sen
joksi olet minut tehnyt
joko tiedät
rakkaus ei voita vihaa
kovinkaan usein.

mitä tekisit minulle, jos voisit tehdä kaiken.

kohtauksia avoliitosta:

sido minut. pidä minusta kiinni, muuta en koskaan pyytänyt.
sidot minut, ota minut. et rakastunut tähän naiseen.

makaan pitkin parkettia
päässä tahmeana kosketuksen jäljet.
meidän pitää lopettaa sisällä polttaminen, tiedätkö
se haisee pahalle, tarttuu kalusteisiin.
minä rakastan sinua kun kyrpäsi on yhtä minussa
en tiedä, haluanko olla nainen vai mies meidän suhteessa
mutta kylkiluittesi makua kaipaan
miltä tuntuu iho huulen alla, juuri koskien
että väliin jää virta hengitystä
kanssasi olen niin kovin raskas.
jos keittiön marmori halkaisee kalloni olen onnellinen
annan sinulle anteeksi rikokset minua kohtaan.
saanko vielä kertoa mistä sinua syytän.

note to self

täytyy kirjoittaa runo, jossa mainitaan
pimpin osat.

häälahja

verisiä möykkyjä takertuu vessanpöntön pohjaan
pihapuussa räkättirastas tai joku sen sukulainen.
voitan lotossa tänään, ilmestyn pikkumustassa kylille,
makea elämä odottaa sitä, joka pukeutuu parhaiten.
ensitöikseni ostan hirvilammille uudet hampaat.

en ajattelisi tätä lauselmana

pyydänkö anteeksi jo, olen uneksinut tämän
kun sinä tulet, otat käteni omaasi ja reisien väliin
kankaan hiljainen rahina
enkö koskaan anna sinun ymmärtää

hän huitaisee käden kasvojen edestä, välinpitämättömänä, kuin olisi kyllästynyt kaikkeen mikä elämää ympäröi. ilma sakeana sellaisia lausahduksia, joita ei sanota ääneen paitsi elokuvissa, niissä, joita katsotaan yksin poskipäät märkänä. mietin mitä täytyy tehdä ollakseen onnellinen, edes vähän.
katselen iltaisin laihoja kauniita naisia, pitkätukkaisia, sorjia, tungen lisää suklaata suuhuni, lupaan, että huomenna, heti huomenna herään koivunvitsana, jolla on c-kupin tissit. ja sitten puut, paljon puhutut haavat, tahmeat, kuka niitä muistelee jos ei hän, kiven lämpö kesakoilla, reiden ympäri tummanpuhuvaa helminauhaa painaumat, ota minut nyt ota vaikka väkisin, hän ei pyytänyt ketään ja silti ne tulivat aina. ”joko sä tapat itsesi tai jatkat elämistä, välimuotoja ei ole”, hän muistaa ja minä muistan; jokaisen sillan päässä on joku odottamassa, sinua varten tai sitten jotain toista, joka saapuu varoen helmansa liikkeitä tuulenpuuskaa vasten

on sääli. lumi putoaa pakkasena portaiden juureen
minulla on sellaisia päiviä että kosketan näppäimistöä kuin säveltäisin.
montako yötä on kulutettavaksi vielä.
että odottaisin kuolemaa, että odottaisin sitä pimeää jossa on vain ei-mitään,
vain, kuin olemattomuus olisi jotenkin kepeää
kuin ymmärtäisin mitä on mennä puiden taakse ja kadota.

liikun ympäriltä tyhjää huonetta kuin joku katselisi

Q: tiivistää maailmankaikkeus yhteen lauseeseen - siksi tämä vaiva

haluan itseni digitaaliseen muotoon jotta voin myöhemmin katsella
liioiteltua makuuhaavahymyäni tuhansilta ruuduilta
laittaa sormet sisään yhtä aikaa
itseni kanssa

A: ei ole vastausta jos sinä et suostu puhumaan

paljonko olet valmis maksamaan
jos kerron sinulle, että tuhannet katselevat
henkilökohtaisen maailmasi hidasta romahtamista
reaaliajassa joka ei liiku mihinkään
vaan pysyy
jatkuu
niin kauan kuin sinäkin jatkut
mikäli pystyt

meidän on löydettävä kohdeyleisösi, rakas
kantapääsi painuvat niin syvästi lattiaan
että olen pian mustasukkainen

että minuus pysyisi kerrankin, kirkkaana
että tummat vedet eivät ulottuisi rantaan
vaan taivas olisi iäti sama,
vailla huolta,
hiljainen
kuin puiden alle taipuvat ruohot

I

ikkuna on jäätynyt kiinni
ja kaikki ne sanat joita halusin lausua
ovat menneet.
on ollut niin vaikeaa niin kauan
etten tiedä paremmasta enää
orkidea pöydällä tiputtaa kukan
yksi kerrallaan.
ketä odotin jos en sinua
mitä kaipasin jos en epäselvyyttä itseeni
kyllä, olen pahoillani
mutten pahoitteleva
sade loppui enkä enää kaivannut
syliä johon koti olisi syntynyt
koska koteja tehdään
ei löydetä
eikä vastavaloon katsoessa
näe ääriviivojen rajaa

IO

elää aikojen taakse
tottuneena puolivaloon
kuinka se laskeutuu poskipäitä
vaiti, lipuen
kuten pitkin patjaa aamuyöstä
ihmiskarusellina
kohti hiljaisuutta
kohti unta


II

ajattelin vuosia taakse, koehenkilö, näin
monen varjot, vakavat,
poskien rosoista pintaa.
epäilyksettä olit siellä
missä minäkin
kun kuu laski vain noustakseen taas
ja kaikki välissämme
laski sykettä peläten
kuinka se lakkaa