kirjoittamisesta

olen kirjoittanut paljon "runoja",
jotka ovat olleet tarkoituksellisen kryptisiä,
ts. jääneet tahallisesti "kesken",
tai olleet sanoja sanomatta mitään.
tätä ns. valmista mallia karsittuani
punainen lanka on runouden suhteen hukassa.
miksi teen tätä, haluanko, pystynkö, osaanko,
olenko koskaan valmis.
ja miksi hylkään ilmiselvästi kaikille vähänkään
runoutta tunteville kelpaavan "asiakirjapohjan"?

ilmiselvää on, että massat tuntevat vetoa
suoruutta kohtaan, kun taas nk. eliitti,
runouden kenttää aktiivisesti seuraava (ja usein myös
sitä itse luova) marginaali arvostaa eniten nimenomaan
kryptisyyttä, tarkoituksenmukaista epäselvyyttä,
"ilmaa toisistaan irrallisten sanojen välillä".
näistä mieltymyksistä molempia olen käyttänyt,
mutten soveltanut; olen ollut vuoronperään joko-tai,
en koskaan sekä-että.

mitä tehdä tälle ääripäiden välissä sukkuloimiselle,
mitä tehdä sen aiheuttamalle ahdistukselle?
toiset menevät "opiskelemaan" luovaa kirjoittamista.
minä en edelleenkään usko siihen, luovuuden opiskelu,
tai pikemminkin
sanataiteen opiskelu on ajatuksena niin vallattoman vastenmielinen,
että minun on vaikea ottaa tosissani ketään, joka mainitsee
opiskelleensa luovaa kirjoittamista, dramaturgiaa, mitä tahansa.
minun on vaikea ymmärtää ajatusmaailmaa sen takana.
mistä lähtien taiteen tekemisen on voinut koulussa oppia?
riittääkö, että heiluttelet hyviä arvosanoja sisältävää
oriveden opiston paperia ilmassa? tippuvatko kustannussopimukset
taivaista (ja kustannussopimukset ovat toinen asia, johon olen
alkanut suhtautua suurella vastenmielisyydellä, mutta siitä kenties
toiste)? tulevatko kriitikot, suuret ja pienet, jalkojen juureen
huutamaan hoosiannaa? poltetaanko kaikki
vuosisatoja aiemmin ilmestynyt runous juhlallisella roviolla,
koska se on "paskaa sinuun verrattuna"?

runous on valjastettu markkinatalouden alaiseksi
siinä missä muutkin taiteet.
runoilijan tulee saavuttaa, tulla näkyväksi,
tehdä elantonsa sanoillaan.
hupaisaa kyllä, muutama sata vuotta sitten tämä ei
ollut kovinkaan poikkeuksellista.
nyt niistä pennosista taistellaan hampaat irvessä.
kuka kirjoittaa myyvintä runoutta?
kuka saa suurimman kustannusyhtiön rahakkaimman sopimuksen,
kuka osaa antaa nokkelan mystisiä haastatteluja
vähän suuremmille lehdille, kuka nuolee massojen runoutta koskevat
ymmärtämättömyyden haavat ensimmäisenä umpeen..
kuka on mediaseksikkäin?
tämä on erittäin olennainen kysymys.
samalla tavalla kuin ns. tavallisessa maailmassa,
myös runouden maailmassa on "julkkiksia".
jokainen vakavasti kirjoittava haluaa siihen
marginaalin marginaaliin, joko salaisesti omissa
fantasioissaan tai pyrkii päämääräänsä täysin avoimin aikein.
ja jos tämän kiistää jopa itselleen, on hakoteillä.

ja kenties kirjoittamisen vaikeus tällä hetkellä
ei koskekaan minua, vain kaikkia muita, ns. yleisöä.
jos en kirjoita kirjoittaakseni itseäni "runojulkkisten"
kastiin, voisi ajatella minun kirjoittavan "vain pöytälaatikkoon",
vaikka todellisuudessa kirjoitan, koska muuta en voi.
itselle kirjoittamisen ja julkisen piehtaroimisen ristiriita, siis.
tämä taas johtunee osaksi lähestyvästä runokeikasta, joka on
allekirjoittaneen ensimmäinen. matalan profiilin pieni tapahtuma
henkilöhistoriaa ajatellen tärkeässä kaupungissa.
onko oikein mennä esittämään tiettyyn asetelmaan aseteltuja
sanoja, saati niistä ruodittavia kirjaimia taiteena?
myöntää pitävänsä tekstejään runoutena?

ja vaikka olen tuntenut murroksen itsessäni, sanoissani,
se ei tule ennen näiden kysymysten ratkaisemista itselleni.