miten päästät minut menemään
neljä sanaa ja pilkku
”en koskaan näe, että”
ja minä annan sinulle päiviä
annan viikkoja
toistaiseksi olen täällä
odottamassa mahdotonta
rakentamassa kaavoja,
jos olisin enemmän olisin
yhtälön ratkaisu
jos olisin enemmän kuin mitä olen
ehkä antaisit sormieni painaa
jälkensä kylkesi herkkään ihoon.
tämä kaikki on sinulle otettavaksi
hylättäväksi yhtä lailla
ulkona aamu on mustelmaa,
puut humisevat keskenään,
tiivistän maailmaa sanoihin
joilla kertoa

für dich vol 2

kuinka olet minut herättänyt

sana ”liebling” tarkoittaa lempiasiaa
tai rakastettua

”du bist mein/-e” merkitsee omistamista
ilmenee usein ihmissuhteisiin viittavan
lauseen alussa (kts. freund / freundin)

sana ”sehnsucht” tarkoittaa
halua kaipausta hinkua janoa
tarvetta ikävää kaipuuta

minkä olet minussa herättänyt

“ich will dich in guten glauben verabschied”

kirjoittamisesta

olen kirjoittanut paljon "runoja",
jotka ovat olleet tarkoituksellisen kryptisiä,
ts. jääneet tahallisesti "kesken",
tai olleet sanoja sanomatta mitään.
tätä ns. valmista mallia karsittuani
punainen lanka on runouden suhteen hukassa.
miksi teen tätä, haluanko, pystynkö, osaanko,
olenko koskaan valmis.
ja miksi hylkään ilmiselvästi kaikille vähänkään
runoutta tunteville kelpaavan "asiakirjapohjan"?

ilmiselvää on, että massat tuntevat vetoa
suoruutta kohtaan, kun taas nk. eliitti,
runouden kenttää aktiivisesti seuraava (ja usein myös
sitä itse luova) marginaali arvostaa eniten nimenomaan
kryptisyyttä, tarkoituksenmukaista epäselvyyttä,
"ilmaa toisistaan irrallisten sanojen välillä".
näistä mieltymyksistä molempia olen käyttänyt,
mutten soveltanut; olen ollut vuoronperään joko-tai,
en koskaan sekä-että.

mitä tehdä tälle ääripäiden välissä sukkuloimiselle,
mitä tehdä sen aiheuttamalle ahdistukselle?
toiset menevät "opiskelemaan" luovaa kirjoittamista.
minä en edelleenkään usko siihen, luovuuden opiskelu,
tai pikemminkin
sanataiteen opiskelu on ajatuksena niin vallattoman vastenmielinen,
että minun on vaikea ottaa tosissani ketään, joka mainitsee
opiskelleensa luovaa kirjoittamista, dramaturgiaa, mitä tahansa.
minun on vaikea ymmärtää ajatusmaailmaa sen takana.
mistä lähtien taiteen tekemisen on voinut koulussa oppia?
riittääkö, että heiluttelet hyviä arvosanoja sisältävää
oriveden opiston paperia ilmassa? tippuvatko kustannussopimukset
taivaista (ja kustannussopimukset ovat toinen asia, johon olen
alkanut suhtautua suurella vastenmielisyydellä, mutta siitä kenties
toiste)? tulevatko kriitikot, suuret ja pienet, jalkojen juureen
huutamaan hoosiannaa? poltetaanko kaikki
vuosisatoja aiemmin ilmestynyt runous juhlallisella roviolla,
koska se on "paskaa sinuun verrattuna"?

runous on valjastettu markkinatalouden alaiseksi
siinä missä muutkin taiteet.
runoilijan tulee saavuttaa, tulla näkyväksi,
tehdä elantonsa sanoillaan.
hupaisaa kyllä, muutama sata vuotta sitten tämä ei
ollut kovinkaan poikkeuksellista.
nyt niistä pennosista taistellaan hampaat irvessä.
kuka kirjoittaa myyvintä runoutta?
kuka saa suurimman kustannusyhtiön rahakkaimman sopimuksen,
kuka osaa antaa nokkelan mystisiä haastatteluja
vähän suuremmille lehdille, kuka nuolee massojen runoutta koskevat
ymmärtämättömyyden haavat ensimmäisenä umpeen..
kuka on mediaseksikkäin?
tämä on erittäin olennainen kysymys.
samalla tavalla kuin ns. tavallisessa maailmassa,
myös runouden maailmassa on "julkkiksia".
jokainen vakavasti kirjoittava haluaa siihen
marginaalin marginaaliin, joko salaisesti omissa
fantasioissaan tai pyrkii päämääräänsä täysin avoimin aikein.
ja jos tämän kiistää jopa itselleen, on hakoteillä.

ja kenties kirjoittamisen vaikeus tällä hetkellä
ei koskekaan minua, vain kaikkia muita, ns. yleisöä.
jos en kirjoita kirjoittaakseni itseäni "runojulkkisten"
kastiin, voisi ajatella minun kirjoittavan "vain pöytälaatikkoon",
vaikka todellisuudessa kirjoitan, koska muuta en voi.
itselle kirjoittamisen ja julkisen piehtaroimisen ristiriita, siis.
tämä taas johtunee osaksi lähestyvästä runokeikasta, joka on
allekirjoittaneen ensimmäinen. matalan profiilin pieni tapahtuma
henkilöhistoriaa ajatellen tärkeässä kaupungissa.
onko oikein mennä esittämään tiettyyn asetelmaan aseteltuja
sanoja, saati niistä ruodittavia kirjaimia taiteena?
myöntää pitävänsä tekstejään runoutena?

ja vaikka olen tuntenut murroksen itsessäni, sanoissani,
se ei tule ennen näiden kysymysten ratkaisemista itselleni.

tulee kirjoittaa runoja, joissa kartoitetaan tiet nimeltä,
joissa ilmenee kuolleen romanssin sotatila,
ei-kenenkään maat ja joissa kerrotaan
kuinka ottaa oikeaoppisesti kaistale kaulan ihoa
hellyydestä kiiltelevien hampaiden väliin.

onnea uuteen kotiin

tulin tupareista joissa isäntä kouri tissejäni,
haukkui naiset huoriksi ja sammui
leuka rinnassa kiinni.
asunnon sijainnista olin kateellinen
keittiön ikkunasta näkyi teollisuushallin valot.
nyt, jos koskaan
hän kirjoittaa hienoja runoja.

ajatus siitä, että ajattelee ennen tekoa, on vastenmielinen, siten minäkin olen

ajatuksena on se, että on nainen,
joka pukeutuu jakkupukuihin,
hänen miehensä on menestynyt
liike-elämässä, muttei liiku
kohti naistaan. ja nainen samaistaa
itsensä ympäröivään materiaan,
nainen on vaasi, nainen on puku,
nainen on kateellinen kravatille,
jonka mies solmii hellin ottein.
sitä hellyyttä ei nainen ole kokenut
vuosiin, mutta hän muistaa ruohon
allaan. hän muistaa, kuinka herkkusienet
leikataan ja hän muistaa, miltä tuntuu
haluta kuolla.
hän muistaa ja siitä kaikessa on kyse.

olisin itse puhumani valo

kaikki mikä kerran oli sinun,
linnut vasten syvää sineä
kerrostalojen järjettömyys
kadut, joilla loska jäätyi äkkikuolemaksi
neon naisten poskipäillä
messiaan jalkojen juureen samettinsa punervaa
aamut, joina tiesit missä heräät
ja nekin, kun olit täysin tiedoton
tapahtumahorisontin vääristymästä
huoltoasemien yksinäiset myyjät
lapsen keltaiset kurahousut läheisessä
leikkipuistossa kymmentä vaille neljä
eräänä torstaina kun menneet kahisivat
kultaa ja oranssia asfalttiin
bussimatkat vieraisiin kaupunkeihin
baarit, joissa et halunnut juoda
kävelykadun kuollut rotta, jäykistynyt hampaineen
kaikki lehdet puissa, puut lehtineen
pystysuora aava aavemastoineen,
veden tuntu, virran tuntu
alastomaan ihoon,
kaikki lumen alla elää
kaikki uuden kuun alkua
kaikki mikä kerran oli sinun
on syntynyt kuolemaan
sen tiedät etkä muuta
itsellesi koskaan kaipaa

pimpin' my muse

t.
sinulle aina.
kuten tahdoit.

nähdä lävitse, itsensäkin
sekö sinusta tekee niin
irrallisen

keväällä unelmoin vielä

olisi mies joka kävelee epätahdissa,
rytmittä, aivan kuin olisi irrallaan
kaikesta mikä on totta –
sinä teet sen tietäen.
askeltaa kuin jalka osuisi
kaikkeuteen kuin ei-mihinkään;
minä tiedän mitä näillä kirjaimilla teen.
minä piirrän sinut ilmaan, ääriviivat,
sääliksi vääntyneen profiilin.
minä annan sinulle nimen, nyt,
tämä on kastejuhla, olet uusi,
minä teen sinusta jotain niin kaunista,
annan tekoja, jumalaisia miltei,
annan maailman sinuun,
ettet itse koskaan yllä
koskemaan sitä mikä virtaa huoneiden lävitse
pölyjen virta, ihmisen virta
kuolematon.

13.11. 03:00:14 / eikä pistettä usein uskalla

pientä kahinaa, rännit korisevat
tämä kaikki
sietämätöntä.
sata mätää omenaa vasten maata,