x

olet vanha niin vanha
naururyppysi todellakin rypistyvät
enkä minä nuorene enää
täytän
kolmannen kerran elämässäni
täyden
vuosikymmenen
paljonko siihen mahtuu
puhkikäveltyjä tennareita, helmoja,
siirryn kävelykenkiin
sauvojen varsissa
kaikki se, mitä me emme

heilalle toinen

ehket koskaan ole minun
suru kämmenissä
kyljessä kaikuu kaikuu

kupru kämmentä
kämmentä kaiut
käsi katsontakuppina minä
itseni kuvatusta katson

ensimmäinen heilalle

kuinka otat
kosket
ole minun minun minun
ja
elämä sinussa omasi kuin
täydet vaahtopäät lasikuitua vasten
vyölenkkiä vasten sitä
mitä olen
ja kuka
jää

kerii itsensä uneen
nyrjähtää
kuparinkehräinen mies

vittulan kevät ja pillulan ovet (work in progress)

armaani on maitovasikka, vilukissa

eläin itsessään

sen seitsemästi syntynyt sinilmäinen

hän, jonka aamuisin soisi minuun pyrähtävän

mutta rakkaani ei koskaan ole mun

sanoja sanoja aina sanoja
minussa elokuun hiljaisuus

portaiden vierestä palanut valo
---

alistajakerho

minkä haluan kuulla
ellen hiljaisuutta
jossa hän ei hengitä
kuin olisi läsnä
solar plexit silmillään
rintalastan takana ontto sininen
kämmenen kaiku

linjoilla

älä sano sitä
missä se lakana on
älä sano noin
ota kengät pois jalasta
kompuroit ja olet kaunis
----

sormi tarraa pahviin toistan
älä takerru pimeään
sillä on oma mielensä

ja kun minusta viimein tulee suuri suuri suuri
ajan painepesuria turun torilla
missä äijistä tulee spurguja ja spurguista
housuunsa paskovia, punottavia huokos-olioita
joiden ihmisarvo määritetään kun et halua
sellaisen istuvan viereesi bussissa
vaikka sillä on "sun ikäisiä lapsia"

naiset kaltevine korkoineen kallistuvat kohti kirkkautta
kohkaavaa mainosnäyttöä, jonka joku asianomainen nimesi
kauppiaan munanjatkeeksi
miten ne pysyy tolpillaan tässä säässä,
naiset ja kauppias,
sitä kompastuu ihan itsekseen kun tiellä on
pulujen paskat, humaltuneiden lasten
kohmettuneet klimpit huulikiiltoa ja tervaa

mutta se painepesuri,
mandariinit kukkakaalin lehtivihreät ja kesäisin ne tennarin
alle murskatut mansikat
muutama lokki, ollaan lähellä merta
eikä kasualiteeteilta pelastuta
pullanmurut ja vanhat muorit
puhtaaksi tyynni
bussikatoksen alla

se oli kevättä ja

alikulussa oli ensigraffitin varjoja
hei minä olin täällä, minä
päätin olla
joku jonka nimi on
herra-alkuinen mitä vaan,

en muista, oli kevättä
kujalla oli hauska nimi, halusin ostaa talon
mutta et sinä tiennyt.

uudesta nahkatakista on tullut vanha,
se odottaa nappeja, mistä nyt puhutaan

oli kevättä ja loimaa
muovipullossa jotain karpalonpunaista,
minä aloitan kaksi vuotta kerrallaan.

ihmisessä on vettä niin ja niin monta prosenttia.
jokaisessa. se meitä yhdistää.
lämpötila heittelehtii kolmeseiskan kahta puolta,
kahta puolta meissä kaikissa,
syntymässä annettu puoli, sukupuoli,
eikä kukaan varmasti kysynyt
mitä mieltä asiasta mahdatkaan olla.
loppujen peilissä kaikki näytämme samalta.

sinä haluat, että on mukavaa,
sanot muistavasi tämän
ja mitä sinä muistat
on toisarvoista minulle.
niin arvokasta toiselle.

lakanoissa sinisiä kukkia,
sanoit eilen jotain mutten saata muistella,
on ollutta ja olutta,
on yhtäläisyyksiä ja merkkejä sen ilmaisemiseen,
on ja on ja on,
merkkinsä sillekin, kaikki merkattu,
matemaatikot ajattelivat tämän
minulle valmiiksi,
laitan ajatuksen mikroon ja odotan kolme minuuttia,
hämmennän puolivälissä,
on ja on ja on
lisää tähän puolikas kylki.

loppujen peilissä, niin.

--

koko päivän olen kasvattanut hiljaisuutta
ellei lasketa kiljahdusta,
joka purkautui jokseenkin alkukantaisesti
irvokkaan lukin hypätessä olkapäälleni tyhjästä,
ellei sitten katosta,
nostin sen jalasta takaisin vapauteen,
olettaen, että peltikaton liukkaus
sen ohuita jalkoja miellyttää.
tulee kiittää näitä pieniä ärsykkeitä,
hyönteisiä monimutkaisine siipineen,
vastenmielisyyttään eritoten, mitä minä olisin
ilman sitä yöperhosta
silloin tehnyt
ellen jättänyt tekemättä sen typerän naisellisen
eleen, laskelmoidunkin, näin ajattelen myöhemmin,
vetelin olkia
korsi kerrallaan.

aurinko sinä olet, sen kaltainen,
et kalpea, et häilyvä
sinä olet kallio johon itseäni paiskon
olet ranta joka ei mieleni vuorovesistä kulu
irrallinen arjesta,
kun pullot kasaantuvat jalkoihin
eikä kukaan vastaa puhelimeen
olet kaunis, minä rakastan sinua
juuri niin kuin tiiliseinää rakastetaan
sentimentaalisin elein
aurinko sinä olet, ja raajasi
merkkejä suunnistaa

montako ovea olen sulkenut perässäni
kävellyt sateeseen, sulaan, lumeen,
kulkenut naurusta hatarin jaloin
ja kapsahtanut kotiportaille kera täyden reportaasin

nyt olemassaolosi muodostuu kourallisesta irtohiuksia
kasaan karistamasi tuhkat hienovaraisiin muistutuksiin.
olen hyvästellyt sinut keittiössä,
olen jäänyt portaille katsomaan askeltamista,
hillinnyt itseni juurtumalla pulloon.

--

tämä runo jää toistaiseksi kesken
mutta on sanottava
lähtijöillä on aina helpompaa.
meille muille jää paskaiset lattiat
ja takaraivon painauma ylimääräisessä tyynyssä.

kaikesta huolimatta minulla on luomiesi kartta

katsotko, kuinka bosbor laittaa rantaviivalle vastaan
opitko olemaan itsessäsi?
me olemme hiekanmuruja jotka lähtevät aina aallon matkaan
päätyäkseen takaisin rannalle.
soudamme, huopaamme, seilaamme, otamme aikamme
ja sovimme interaktiivisesti sopivamme toisiimme.
kuinka tällaista elämää kukaan voi elää
ellei yhteisestä tahdosta
ja pelosta
että kun päästämme irti osumme romanssien
hautasaattueisiin, kerta toisensa jälkeen
hautaamme perunaiset, punaiset haaveet
luovutamme luojan luoman unelman
ja edelleen minä jännitän näppäimistön edessä
jännitän ääneen näitä sanoja

hallelujah

valutan hornitosia kurkusta alas
televisio ja islam uhkaavat länsimaista sivistysvaltiota
mutta kristillistä fundamentalismia ei kukaan
uskalla mainita.
elän vahvassa oletuksessa;
kukaan
ei ymmärrä
mitään.
kaipaan aseellista vallankumousta,
maailmanloppua, suurta tulvaa,
apokalypsia,
onni ei tule uskomalla.

--

saat minut hymyilemään tiettyä symmetriaa.
minä en halua rakastua sinuun.
lapan partasuuta riisikasaan.
167 kilometriä olettaen, että olisit kotonasi,
että olisin linnuntiellä,
kaksi tuntia yksitoista minuuttia
jos haluaisin ajaa autoa vaikutuksen alaisena.
yksitoista euroa kuusikymmentä senttiä
kolmetoista euroa kaksikymmentä senttiä
ja pari lätkäjätkää myöhemmin -

olen odottanut kuolemaa
toivonut ja pelännyt
mutta ennen kaikkea
odottanut
lukenut kirjoja hädissäni
ahminut tekstiä ettei yksikään lause
jäisi lukematta
kuunnellut lempikappaleita toistolla
että muistaisin ne ulkoa
sillä hetkellä
kun hengitys lakkaa
iloinnut aamuista
joina tuntui ”ei vielä tänään”
iltapäivistä, jotka muistuttivat
”koska tahansa”.
olen odottanut kuolemaa
kuin yllätystä
josta ei tiedä, koska sen saa
innokkaana, hermostuneena
kirjoittanut testamentteja kännykkään
”ota sinä minun kirjani
minun sanani, ota sinä se, mitä minusta jää
tiedät mitä tehdä”
kirjoittanut anteeksipyyntöjä
tunnustanut rakkautta
väittänyt milloin kenenkin syyksi
että ”tänä yönä kuolen
koska teit minusta tällaisen”
vain herätäkseni jälleen aamuihin
joina tuntui ”ei vielä tänään”,
”ei tänäänkään”.

olen odottanut kuolemaa
kuin terveyskeskuksen odotushuoneessa
odotetaan lääkäriä
selaillaan lehtiä, katsellaan kelloa
niiskutetaan nenää kunnes tuntien odotuksen jälkeen
olo tuntuukin paremmalta
odotushuoneen seinät pieniltä
ja kaikki muut yskivät
enemmän kuin sinä

olen odottanut kuolemaa
astuakseni kadulle
mennäkseni kotiin, mennäkseni kapakkaan
mennäkseni mihin tahansa siitä murheellisesta huoneesta
johon masennuspotilaat itsessään menevät
antaakseen periksi sängynpohjalle
eivät nouse viikkoihin
olen odottanut kuolemaa
kuin jouluaattoa
kuin lopputiliä
kuin stockmannin hulluja päiviä
ajatellut juhlien alkavan lopusta

olen odottanut kuolemaa
syntymästä saakka
kuolemaa, omaani ja muiden
kadotusta, unohdusta
kuin laiturille jätettyä rakastettua
laivassa maailman laitaan

päivien valo on maaninen verkko
maan pallo on maaninen verkko
naisen povi on maaninen verkko
illan lopussa maaninen verkko
dalín viikset kvanttifysiikka kitaran kielten solmu
elo yhteiskunnassa jossa kukaan ei todella elä
permanenttimummo ylittämässä tietä
jonka rakensi kaupunki joka pelkää talonvaltaajien
massaliikehdintää ja elää amerikan taantumaa
psyykelääkereseptin lunastaminen apteekista
joka on mahdollisimman kaukana kotoa
ensimmäinen henkäys ilmaa ja riemu
nahkasohvan huokaus väsynyttä selkää
märät villasukat sateisella narulla
raskaat luomet kesken yön
ihon viereen uppoava
lakanan muodostava
ihmisen sielu
ja rakkaus

on maaninen verkko