ja kun henki loppuu
sille löytyy raja
joka muistaa

minä minusta minulle

se näkyy jo
kuinka katselet kalvakkaa aamun
valoa huoneessa jossa vielä
kaikuu unesi jossa olet
yksin etkä pelkää enää
olisi vielä päiviä, sellaisia
kun kävelet jalat asfalttia vasten,
paljaat, kun kartoitat tämän
tunteen olet pelastunut
itseltäsi. niitä raiteita vielä
ja illan alkuja päivästä
se näkyy jo
olet pian
täysi
eikä kukaan sitä vie
poista sinusta sitä mikä
on ollut vuosia
ja iäti jää;
voima
tehdä häilyvästä
elävä ja tosi.

tää on mulle ja paavo haavikolle

kirjoittaa maailma uudeksi
lupautua siihen
mitä hulluutta.
että kerrot
miten näet, et kuinka
on
kerta toisensa jälkeen
todistettavissa
draaman kaaren rakentuminen
tukahdutettuihin huokauksiin.
vetää henkeä ja vetää ja
keskeyttää
että on asioita joista
ei puhuta
ei painavin sanoin silti
sinä heräät ja sinä heräät ja sinä heräät
pimeään jonka raja
paperilla elettynä
jo odottaa.

sunnuntaina kello 20.15-21.57

teen mitä tahansa. en tee mitään.
oikeassa oleminen on niin helvetin raskasta,
tiedät
kaiken
mitään et halua odottaa.
pulloja pulloja, pitäisikö
huolestua
itsestään, jos kukaan muu ei.
jos sanovat jotain en
kuuntele,
en kuuntele yleensäkään, ihmisten
tylsämielisyys hermostuttavaa,
yritän puhua runoudesta, toisten runoilijoiden
kanssa keskusteleminen on
jokseenkin arvotonta. en minä teille
kirjoita, itselleni kenties. onko muusan pitäminen
vanhanaikaista, onko se edes kannattavaa.
jos kärsimyksen kautta kirjoittaisin
paremmin
olisin voittanut jo j.h. erkon ja hesarin ja mitä
näitä nyt on. mutta annan niiden ajatella. se tekee niiden elämästä
helpompaa; miten ylevä oikeutus pelkuruudelle!
ihmisestä syntyy
Suuri Runoilija.
tänään luin taas bukowskia, hank vihasi hännystelijöitä
minulla ei ole sellaisia ja jos olisi, en
osaisi suhtautua ihannointiin.
kirjoitan tätä runoa osissa,
haen oluen ja tupakoin ja kirjoitan lisää ja mietin taas,
bukowski kuoli yli seitsemänkymppisenä, onnensa
kukkuloilla, talo ja nainen ja kuusi kissaa
viina ei maistunut, poreallas ja meditaatiota
syöpä
viimein
lopullinen koettelemus, hank
oli tottunut niihin, hank
oli nähnyt sairaalat ja oksentanut verta
jättänyt hyvästit elämänsä rakkaudelle
sairaalassa, lähti itsekin
sairaalassa, pääsikö hän
janen luo.
olen yksin ja se tekee minut levolliseksi.
suhteettoman helppoa olla
suhteeton, näin on ollut
jo kauan.
ja mielummin ajattelee olevansa oma itsensä
rakastavansa itseään
kuin että olisi joku
maailman loppuun saakka
että olisi joku
ja jonkun kautta saavutettu
seesteinen onni.
ei sellaista ole.
miksi aina tiedän kariutuvat romanssit,
miksi jään,
miksi alati kaipaan menneeseen.
elää kaikki se, jota vielä kammoksuu,
kipeät katseet heikossa valossa, siksikö juuri
aamuisin mies on kauneimmillaan.
maailma syntyy joka aamu
kun nainen harjaa hiuksiaan, sanoi se
sukupolvikuvaukseen erikoistunut kirjailija, mitä syntyy
minusta kun karttelen kampaa, tupakoin
liikaa ja kiroilen alati.
runoutta.
kuinka pitkälle tämän voin venyttää,
ajatukset.
on sunnuntai jälleen, yksi monista,
masentava päivä, kerrassaan, harmaa
ja ahdistava, mietin että mietitkö ja jos
niin mitä, luultavasti et,
olen nämä sanat niin usein ajatellut.
ja yhä maailma pysyy,
akseli vino, me tiedämme,
me tiedämme,
maailma pysyy ja sunnuntait
sen mukana.

desperadon desilluusio

miksi on niin tärkeää kokea
olevansa
tärkeä jollekin, sama se kenelle,
kunhan jollekin, postimiehelle, kaupan
kassalle, sille, jonka paidan ostit toissaviikolla
kirpputorilta kahdella eurolla. miksi
kaikki tahtovat kiipiä jalustalle;
että tulisi katsotuksi, oi, kuinka kaunis
se on, että jalusta kullattaisiin ja peitettäisiin
seppelein, liljoja, orkideoja, ruusut ja koko hoito,
pienet miehet banjot käsissään vinkuisivat
ylistyslauluja aamusta iltaan.
mikä näitä
ihmisiä vaivaa
eikö kukaan näe, todella,
sataa, sataa, päivät ja yöt ja illat ja aamut
kaikki tätä samaa, meillä jokaisella
yksinäisyys, ylhäinen, united states
of loneliness, ei kukaan ole
tärkeä, jalustat murenevat, kaatuvat tornit
tämä on jo
nähty mutta kukaan ei suostu
katsomaan,
me jatkamme hapuilua, sulakkeet lopussa
pimeässä näen meksikon sinisen taivaan
ja revolverikätisen miehen
hän tietää jo
romanssien
alkamisen varma askellus, hypähtelevä
loppua kohden kun
sataa, sataa, päivät yöt aamut illat
samalla viivalla
tyhjän kanssa.

en mä paljoa ajattele. uimahyppyjä ja kööpenhaminaa. puhutaanko kansainvälisestä rahastorakenteesta. sun pitäis tehdä se. mä teeskentelen. szymborska kiinnostaa mua enemmän. että miten nobelisti oli niin hempeä. tai juuri siksi. "hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa, ainut maailmassa." ja sit sen naama on tommonen, poissaolevan haaveileva hymy pokkarin kannessa. mä tiedän et sä haluat et mä kirjotan susta. joinain päivinä mä voisin vaan olla, silleen et mä en oikeestaan olis täällä, olisin hiljaa vaan. vieraita tulee ja menee mut ne ei koskaan lopu, mä en saa rauhaa näiltä olemisen ääniltä. kaikki kahisee ja todellisuus kahisee sen kanssa. väännän rautalangasta mut se katkeaa aina.
jos kukaan on koskaan ymmärtänyt mitään mun täytyy olla väärässä paikassa.
horoskooppi käski pyytää anteeksi mut oon mielummin lapsellinen.
sitä mahdollisuutta ei kaikille suoda, mut mä en voi kantaa ees itseeni.
en mä paljoa ajattele. jos mun pitäis olla valona yössä kaikki menis hukkaan.

käänteisen jeesus-syndrooman kaavoitus

jack tuijottaa tyhjyyteen kirjoitan huonosti yritän olla vihainen yritän pitää itseni jonkinlaisessa järjestyksessä että jokainen askel olisi laskelmoitu joka sana täydellinen valhe ajatus hajallaan irti irti irti joskus kuvittelen etten olisi tässä
että olisin koko ajan jossain muualla minne kuulun eivätkä autoteillä lehdet pyörähtelisi joukkoitsemurhaa kun kävelen päin punaisia koen olevani rohkea kun ajattelen sinua koen olevani typerä kun katson peiliin olen verettä

värit ja
minä
kaikki
haaleaa

eivätkä kasvonpiirteet pysy paikallaan kun katselee tarpeeksi pitkään en tiedä olenko
vai enkö vai siltä väliltä tämä samaa turhuutta rimpuilua olen nähnyt tämän hengittänyt elänyt ja kuollutkin ei tämä
uudesta
käy vaikka yritän huumaantua yritän olla se joksi minun piti samalla se jonka haluat
en näe reunoja tulet iholle mutta pidemmälle ei pääse kun on tyhjä ja tyhjyys ja
eksentria minussa jälleen mietin saarikoskea ja itseäni ja isän käden suuruus
tunteetta, maaton, kaikki se mitä en koskaan tiedä turhaa
valon alle
hitain käsin kaavio
pölyhiukkaset ja jälki
joka ei koskaan

ei pelko eikä vaan

täällä sitä
juodaan lasinsiruja täällä sitä
hengitetään fosforia höngitään sitten
kirkasta ilmaa
kuinka kuvittelit etten
kuvittelitko
etten
näkisi kuinka hän sinusta
sanatta heijastuu
välimatkojen välit ja ajat ja lentoja jonnekin
josta ei halua palata
ja silti tulee takaisin jalkojen kosketus kotimaata
sinä olet kaunis
en sitä
ääneen
kylkesi välit nukut kuin lapsi minuun
harsoa ja hengitä syvään
meidän
ei ole
meidän
sinä ja minä ja

katselen pöydän kulmaa tylppänä
ei tällä ikävällä ole väliä
paitsi pelko
ja mitä pelkää ellei

narut vasten kättä jos sidot minut saat
hetken
persoonan rikkonaiset rajat menetät kaiken mikä
minussa
on elävää
ja mitä jää minulle kun
polly jean lakkaa laulunsa

pelko ei pidä väliä
piano ei soi soittajatta
käsi itsekseen yksin
keskimäärin välitän
en tiedä sen jälkeen

tämä kun
yksin tunteja
jää

(x = y < z)= 3

laskea henkeään ettei alati olisi kuin voima loppuisi kesken
laahustaa katua pitkin kädet taskussa takki liian pieni
alla liian paljon yllä liian vähän edessä ei mitään
tänään sain postikortteja ihmisiltä joiden kasvot on vaikea muistaa
haluanko mitään haluanko mitään muuta kuin hengittää untasi
tahdon olla mies joka muistaa menneisyytensä vasta naisen rintaan
pään painauma
ilmeen jakauma
en koskaan osannut valehdella en nytkään
etteikö hiljaisuus rauhottaisi etteikö olisi pisteitä
joihin ei voi nähdä
tiedänkö tarpeeksi vai olenko hätäinen ei
en ehkä halua
tietää kaipuun mahdottomuuden rajoja olen käynyt siellä nähnyt
vaivaiskoivut itsekunnioituksen reunamilla jäkälän
peittävän surun mitä se on mitä se on sinulle
ja kuinka minä sen näen
pupillit suuremmat ilme
jotenkin nuorempi
mitä antaa anteeksi kun mitään ei ole vielä tehty
etuhampaan kultainen purenta
hikistä lakanaa
ihmeenä uutena

että yhä hengityksen rytmi

runopsykoosi

voimakkaan huminan keskiö
aktiviteetti eli A
en saa itseäni enkeliksi
ich will nicht ein engel sein vai oliko
viiden vuoden saksan opinnot yhtä paskan kanssa, Saksa yhtä paskan kanssa ja maailma haluan nostaa kuolleet haudoistaan Hank ja Jack ja Allen ja Laine ja Haavikko haluan heidän luokseen kuolleen miehen kosketus jos on edellinen elämä olen varmasti hengetön jo maaninen kirjoittaminen ei tue psyykettä mutta tupakan lähentelevä tulipää tekee minusta niin henkevän ja kun kosket niskaani on kuin jokin osuisi kohdalleen Aristoteles oli väärässä ei tällaisia hetkiä voi määrittää rytmillä eikä todella voi olla pelkäämättä uudelleensyntymää kun ajatus ei pysy ja pelkäät sekoamista sinun tulee raottaa huulesi ja hengittää syvään lauantain valo

huomen

savurenkaita
ikkunan takana sininen
ja kulma taloa
kahvinkeitin naksuu hiljalleen
miksi rakastavaiset jäävät aina toisilleen
tuntemattomiksi

täällä kaikki tuoksuu sinulle
jokin häive hymyä
viipyilee
ristii jalat
kuin tässä maailmassa olisi jotain pyhää
vatsalla hiutaleisia
kuolleita, lehdet kahisevat
lokeroissaan

entä jos hetken tuntisin olevani onnekas

niskassa
untuvaa ja
avaruuden rauha

joten. miten. kuten.

heräsin tänä aamuna sängystäsi en heti tiennyt missä mutta minussa oli koti eikä niin pidä eikä niin saa minua pelottaa taas tekee pahaa ajatella en tiedä miksi olenko huojentunut ettet tarkoittanut me vaan me kaikki soitat minulle kun pääset töistä mutta et sinä minusta mitään tiedä et paljoa halua tietääkään paitsi jalkovälin lamaantuneen värkin kun olen sinusta irti olen eksynyt

älä sekoita tätä rakkauteen.

olet minulle kaikki mitä en koskaan saanut kun kirjoitan sinusta kirjoitan kaikista joiden lantio on hakannut minua vimmaisesti pitkinä öinä hengitys tulee ja menee ja toivoo sen lakkaavan herää omaa itkuaan ihon lämpöön ja näkö on sumea ei ymmärrä miksi tekee itselleen näin kerta toisensa jälkeen mitä vielä yrittää vaikka sinun naisesi ovat olleet keveitä kauniita älykkäitä ihania heidän niskansa kaaret polveilet itsestäsi minuun en taaskaan tiedä kirjoitanko sinusta vai siitä jota rakastin täällä on niin kylmä minun on vilu puupenkkien kosteus kuin rävähtäneet silmät kesken aktin

marjolle pt. zwei / allemme kupittaan kukat

kesällä kaikki autot olivat keltaisia
ne vilisivät risteyksissä
tukahduttivat
valkoinen sininen musta ja
keltainen, pum pläts noin
käsivartta vasten ja vahingonilo
että minulla on nopeimmat refleksit
kaukaisin näkö

sitten nurmi
kortten taite käsien alla
taskulämmintä olutta auringonlaskuun ja yli
kevyt liike
tarttua
hiuksissa pääskyjä

ja pohjoisen tuoksu
etelän pimeään

huikaiseva vapaus
katsella ujosti alta kulmain
kuin olisin lapsi taas;
opetella puhumaan mutta
kävellä ensin
vasten kättä
rintakehän nihkeys
tasainen
enkä pysähdy

allemme murtuvat
kupittaan kukat

marjolle pt. eins / miten menee / 2007

kun mässyissä syö suklaarusinoita
tahmaisin sormin ja ymmärtää
ettei elämä välttämättä
ole elämisen arvoista
muttei jaksa tehdä mitään
kuolemisen eteen

ja kun raaputtaa nimensä laiturin nokkaan
vanhan asunnon avaimella
ja huomaa
ettei avovaimona oleminen ollutkaan
niin kauheaa kuin muisti

ja kun herää lauantai-aamuna yksin,
yksin, aina yksin
ja säälii itseään niin
että oksennus nousee kurkkuun

ja kun istuu sillä samalla laiturilla
vuotta aiemmin ja lainaa hupparinsa tuntemattomalle
ja sillä tytöllä
on turvonnut huuli

ja kun huomaamatta kopioi
lempirunoilijaansa ja ne sanoo että
”kill your darlings”
mutta enhän minä pysty

ja kun kaksi lapsuudenystävää
on maha pystyssä
ja kiittää luojaansa ettei itse
ja kun sylkee nauraa huoraa
eikä sille tule loppua
ja kun ei enää edes nuku

niin sitä vaan että

mikäs tässä

minä rakastan sinua

nää elämän ristipistot häiritsee mua

en tiedä tehdäänkö tässä huoneentaulua

vai mitä

johonkin kai edistytään ajan kanssa

useammin kuitenkin pistän sormeen

veri värjää kankaan, vitut siitä

suolaa punaviinitahroihin mutta entäs nää

ihmisen eritteet

niinku kyyneleet mitä tulee valutettua kun katsoo

kaikenmaailman nyyhkyjuttuja

sitä rupeaa miettimään että mikä järki elää

kun ei sitä prinssiä saa tosielämässä selluperseellä

ei vaikka sinne saiski puikottaa

ja jos saisin sut voisit vedellä mua joka reikään kolmesti päivässä

kuukauden ajan, niin paljon mä antasin

ja kaikki henkiset puolet kaupan päälle vaikka

kerran löytyi aamulla persvaosta jonkun hius

en tiennyt kenen mutta sen kyllä tiesin

ettei se ollu sun

tai ehkä oliki, en enää muista oliko sulla

karvat päässä miten päin

nuppi ainakin oli ihan sekaisin

ei se mitään, oli se mullakin

ja on vieläkin

eikä se muutu paremmaksi

ei edes pahemmaksi vaikka yrittää sössiä kaiken

jokin selkäranka vielä pitää pystyssä

vaikka lähinnä toivoo henkistä halvausta

että kaikki menis lopullisesti ojan kautta allikkoon

että ei olis enää mitään mitä odottaa

vois nukahtaa pullo kourassa joka päivä maailman loppuun

se ei oo kaukana, ei tää kauaa enää kestä

mutta tässä vähässäki

on kestämistä ihan vitusti

onks tää rakkauslaulu, en tiedä

onks tää ees sävelmän poikanen

joltain sinisiltä aalloilta

ja miksi mä kirjotan sulle kun tiedän

ettei tää tavoita ettet sä ehdi ymmärtään

vaikka vääntäsin sulle rautalangasta jonku tärkeän sanan

niinku rakkaus

ja tunkisin väkisin sulle kurkkuun niin että joutusit

koriseen ainakin vartin

se ei merkitsis mitään

se on vaan sana eikä sanoilla oo kukaan

koskaan muuttanu tällä paskapallolla

yhtään vitun ketään

keväällä sain vision

mistä ajatuksesta lähteä liikkeelle tänään
tämän kahvikupin lämmöstä kättä vasten
vaaleanvihreä ornamentein kuvioitu
tiimarin kuppi mallia kartio vasten
pureskeltuja kynsiä, kuivia rystysiä
revenneitä kynsinauhoja auringonpilkkuja
ranteeseen sattuu taas, olen tulossa vanhaksi
kaksikymmentävuotiaan varmuudella
en saisi tarttua mietteisiin, ne lipuvat läpi pään
eivätkä koskaan tule takaisin
montako runoa olen menettänyt
tehdessäni ihmisten töitä
juodessani viinaa
tehdessäni kaikkia asioita joilla ei
lopulta ole paljoakaan merkitystä
vaikka on elettävä liiallisuuksiin asti
saadakseen puserrettua paperille
edes muutama vaivainen sana

ravistelen päätäni, puristelen tukkaa
sormien väliin jää enemmän hiuksia
kuin ilmaa
maailma pysähtyy hetkeksi minulla on
kädessäni viimeiset puoli vuotta solumuistia
tässä hiuksessa, tässä tukossa on kaikki
suru kaikki kaipaus ja vähitellen
lähimpänä päätä
on toipuminen ja toivo
kun toukokuu pieksee tukkaa silmille
tämä on minulle uusi tunne
kauan sitten unohdettu
olen nirhannut hiukset päätäni vasten
ettei minusta saisi kiinni
nyt olen valmis
tulkaa ottamaan, viimein olen jaloillani
sellainen nainen johon joku voisi rakastua
jos jaksaisi nähdä vaivaa

rahvaanomaisia ajatuksia
tupakka alkoholi seksi
satunnainen, täysin tunteellisesti tarkoitukseton
seksi
ihmisen ihanteet kaukana tästä
perjantai-illasta kun suunnittelen huomista krapulaa
paljon purkkaa, vähän kahvia
ettei tule tärinä ja mielellään
vähän syötävää heti aamusta
kun en kuitenkaan saa nukuttua.
tällainenko on runoilija joka
elää odotusten mukaan
pettää itsensäkin
joka käänteessä eikä välitä muusta
kuin omista kiemuraisista sanoistaan
kusee ihmissuhteet että olisi jotain
mistä kirjoittaa, ei että olisi joku
jota rakastaa, rakkautta ei pidä elää
se pitää laittaa sivuun ja sivuille
sillä pitää tehdä rahaa
tai jos ei rahaa niin ainakin omakustanne
voittaa palkintoja saada selkääntaputtelijoita
että kyllä se sinun mikäseolikaan kosketti
ainakin naapurin ailaa
ja mitä jää käteen
kun makaa kuolinvuotellaan eikä ole korotettu
neroksi vieläkään, turha huudella deliriumissa
kun luultavasti kuolee sydän-verisuonisairauksiin..
tai auto-onnettomuuteen
kusta ja paskaa voi huudella muistotilaisuudessa
kummituksia ei moni ole kuulemassa
ja jos jumalauta minut maahan panette
ettekä polta, ette lausu dramaattisia epilogeja
minä tulen kalistelemaan
kaljapulloja teidän eteiseen

kun kirjoittaa samaa runoa kaksi vuotta kahdesta eri miehestä ja huomaa, että se sopii myös kolmanteen

sinä olet minun Pariisini
purppurainen metroverkosto
pitkin hermosiltoja liikut

olet punaviinitahroja farkuissa,
välkkyviä valoja
hyvien aamujen kabaree -

reidet märkinä, varpuseni
tulen luoksesi
sydän can-cania tanssien

et ole käynyt kotona päiviin
et pyhittänyt lepopäivää, silti
niin monta henkäystä
olet ollut
rauhassa,
kepeä, lämmin
selkäranka helminauhaa
turkoosilla lakanalla

ja minulla
vaitonaisuus vastauksena kaikkeen
silmät vähän raollaan

unessakin

sormien päissä
näitä aamuja

kelmeä,
harsoinen
valo
taittuu leukasi linjaan

koehenkilön kokeilu

kuinka sanat tulevat.
vimmatta, varoen
kuin sirpaleilla leikkivät lapset.
koehenkilön suunnaton poissaolo
kivutonta nyt.

ketä katselee kesäkuun taivaan läpi
huumaava sini
pyyhkii yli välinpitämättömänä, itsestään.
näitä sanoja en aiemmin
osannut ajatella.

ja kun lakkaa hämmästymästä,
odottamasta surun loppua
se tulee samalla varmuudella
jolla on alkanut;
silmänräpäys, puoli henkäystä
raotettujen huulten välistä pakenee
mikä oli, ei ole enää

kesäkuun sinestä
kepeään hämärään