tämä ei ole runo, mutta minä sentään yritän

piti puhua kirjoittamisesta, tai kirjoittaa siitä, oikeastaan
tulee kateelliseksi niille, jotka kirjoittavat vain kirjoittaakseen.
en uskalla kajota runouteen ellei se ole tuttua
paitsi haavikko, josta puhun paljon ja joka tulee aina
liian lähelle. parviaisen jussin blogista jäi mieleen,
että haavikko on puu, koska kirjoittaa niiden ylivertaisuudesta,
tämä oli referenssi hänen vaimoonsa, jussin,
jota en tunne, mutta jonka hulluus kiehtoo minua.
on aina mielekästä seurata älykkään ihmisen maanistumista.

en ollut kotona kolmeen viikkoon, nyt yöpöytä on täynnä tavaraa,
nyt jo, kosteusvoiteita kahvikuppeja, yksi täydehkö pullo olutta
en osaa edelleenkään kirjoittaa selvinpäin
syömäpuikot kulhon reunalla näyttävät bruce leen kämmeniltä
valmiina iskuun, joka ei tapa mutta ei kyllä vahvistakaan.

on paljon hahmoja, jotka jäävät kummittelemaan
kun eivät tule lauseiksi. sinä annat sanoissa niille kodin,
sanon niille, koska elävistä olennoista on vaikea sanoa
”he”. ja aina tuntuu, että on pakko polttaa tupakka
jossain vaiheessa lausetta, ehdollistettu tapa kasata itseään,
haluaisin sanoa sanarovioksi, mutta sitä se ei ole,
nämä sanat eivät pala.

kun etsin kirjallista muusaa, etsin yksinäisyyttä.
nerous ei inspiroi, se lannistaa, nerouden ollessa muiden, tarkoitan,
luen ginsbergia ja ymmärrän, etten koskaan saa runoihini
samaa ydintä, aurinkoa, ei valona vaan taivaankappaleena, tähtenä ja tulena.
mutta kaikki kuolleet rakkaani ovat olleet yksin.
duras, hänen hovinsa oli pullo. hän ymmärsi ja olisi halveksinut minua.
sitä minä etsin, samaistumisen kohdetta, kirjailija voi olla klovni
mutta runoilijan tehtävä on viihdyttämisen tuolla puolen.

kaipaan kannustusta tai lannistusta,
kun saavuttaa tietyn, vaikkakin nuoren iän
eivät tragediat enää riitä. ne ovat aina henkilökohtaisia.
olen sanonut sen usein. joskus pilkut ja pisteet olivat vaikeita,
kirjoitan miten kirjoitan, väärin, yleensä, minulla on siihen oikeus
sillä runoilija ennen kaikkea tekee näkymättömyyksistä verbaalisen kehon.
tämä on minun näkemykseni.

nyt en kirjoita, olen miettinyt, olenko runoilija, joka ei kirjoita
olinko runoilija, tuleeko minusta sellainen.
runous on siinä mielessä lähellä teismiä, että siitä tulee elämäntapa.
runoilija on väline, ei luoja, uskontunnustuksensa muste
tai times new roman, sillä ei ole väliä.
sana on ainoa, jolla on merkitystä, kaikki on uhrattavissa
kun kyse on sanoista. kaikki.

tämä on hajatelma, itsekeksimäni typerähkö termi,
yhdistelmä ajatelmaa ja haja-ajatusta,
muistiinpano tai luonnos.
yritän hahmottaa, mikä asemani on sanojen suhteen,
kuka minä olen niiden edessä, ellen runoilija,
sanon ”kuka”, koska sähkömies voi mennä kotiinsa,
syödä seitanpihvejä ja olla ihminen, runoilija ei.
runous on vuorotyöammatti, jossa vuorot eivät lopu koskaan
eikä kukaan maksa vuosilomista, jos niitä kykenee pitämään.
sitä joko on tai ei, välimuotoja ei ole
minulle. ja luopua runoudesta, edes tittelistään runoilijana,
joka on monin tavoin määriteltävissä,
on kuin luopuisi egostaan yllättäen ja vastentahtoisesti;
kammottavaa siten, ettei sitä voi sanoa.

seuraavaksi haluan kirjoittaa joko pikaruokaravintolan
muovisista tarjottimista tai miehestä, joka tulee kohti
hansikkaat kädessään.

I

jo toista kertaa pidän hiuksesi oksennuksen tieltä
humalassa olet vittumainen, ylimielinen,
sietämätön ja se saa minut haluamaan sinua niin
etten halultani muuta tiedä.

II

sosiaalityöntekijäni kehotti minua liittymään liittoon
sillä oli niin pitkät ripset etten ollut kuulla kun se agitoi
kävelin vastaanotolta ulos muutaman valheen rikkaampana.


III

nukut klippanilla,
vessan matto piti laittaa pesuun.
ensimmäistä kertaa ikinä mies oksentaa kirsikankukkia,
saippuakuplia ja sappea
kun kerron että rakastan.


IV

jumalille kiitos,
sanat tulivat takaisin
olutta on
eivätkä muusat muista
elleivät ota nokkiinsa liikaa ilmaa.

olen kaivannut kalvakkaa ihoa
olen saanut sen
sade valuu pitkin nummea,
minä olen saanut
mitä olen kaivannut
nähnyt ihon kuoriutuvan tarpeistaan
tulevan kohti puhtain mielin
kun siteeraan itseäni ja kauko röyhkä laulaa juhlista
joissa tanssittiin neljäkymmentä vuotta sitten.

nyt suojatie liikkuu minne sattuu,
minä rakastan sinua
peltikatot heijastavat auringon tulta silmään.

veljellisyys nostaa niskakarvat pystyyn,
usko tai älä

olen aina rakastanut miehiä
jotka halveksuvat ainoaa sisartaan.

vaahtomuoviin takertunut vaaleita hiuksia.
nostelen niitä suortuva kerrallaan.

kaukana kaipuu.

mitä sinä teet jos et mielipuolta itsestäsi
mitä muuta olet elämältäsi halunnut
kuolla ja tulla muistetuksi sanoista.
olet runoilija vailla kynää, kuorit valkosipulit
paljain käsin.

arkiset asiat muuttuvat luonteeltaan arktisiksi
kaksoislyöntejä ei voi välttää
mutta keinoja selviämiseen on

tämä tunne on sinulle tuttu jo lapsuudesta
kaikkien askeleet kuulostavat juopuneilta

korvalehtiesi tähdistä on tullut aukkoja
joiden ainoa tarkoitus on näyttää maailmalle
miten naiseutesi näet
reikänä, kolona johon koloniat pakenevat
sinä ja hiekkainen pillusi voisitte piilottaa
vaikka kokonaisen kansakunnan
kunhan siitä ei tarvitsisi seuraavana päivänä
keskustella.

annat tulla, annat mennä,
uloshengitys on automaatio mutta sisään-,
se on valinta
jonka teet kun muuhun et kykene

mutta kun harkitset lähtemistä
on muistettava että pelkäät vieläkin merta
halusit uimamaisteriksi muttet uskaltanut sukeltaa
kuka sinut nyt työntäisi veteen

sormet kurovat kohti altaan pohjaa.

minä päästin hengityksesi minusta läpi.
siinä on rakkaus.

minä uneksun laivoja vieläkin.
luulin sen loppuneen.

olen jo pidemmän aikaan harkinnut ns. rinnakkaisblogin perustamista,
lähinnä kirjallisia aiheita koskevan vitutukseni purkamiseen,
mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että yhä useammat runoilijat
päästelevät aivopierujaan (sanan positiivisessa merkityksessä,
kyllähän me kaikki pieremme, vaikka toiset sen vakaasti kieltävätkin)
sekaisin runoelmiensa kanssa. (käytän sanaa runoelma runon ja luonnostelman
yhdistelmään viitaten, en varsinaista runoelmaa tarkoittaen, huom.)

kuten olen jo aiemmin maininnut, blogiversumi on jokseenkin vastenmielinen.
se muistuttaa minua vanhasta kunnon aukea.netistä, jossa
piti kommentoida ja pisteyttää saadakseen itse pisteitä ja kommentteja
jotta päätyisi "parasta juuri nyt"-listalle, ja porukassa pyörivät,
oletan pyörivän edelleen, samat vanhat naamat, jotka ovat olleet
mukana aukean perustamisesta asti. blogiversumiin pätevät samat säännöt
sillä eroavaisuudella, että lähes jokaisella Tunnetulla Runoilijalla
on oma bloginsa, jota toiset Tunnetut Runoilijat käyvät aktiivisesti
kommentoimassa. en toki väitä, että näin ei saisi olla; bloggaamisesta
on tullut kätevä väline kirjallisten keskustelujen käymiseen, olettaen,
että niitä käytäisiin, eikä vain nuoltaisi persettä perseen perään
ettei kukaan tule heittämään boolilasillista puvuntakille jonkun
kustantamon inside-pippaloissa.

toki tämä kuulostaa hieman katkeralta, vaikka tilanne on itseasiassa
päinvastainen. olen ihan tietoisesti pysynyt runkkauspiirin ulkopuolella,
kieltäytynyt solmimasta suhteita, vaikka mahdollisuuksia kaikenmaailman
huoraamiseen ja tyrkyttämiseen on ollut. olen ns. päästänyt paskani
pöytälaatikkoon välttyäkseni päätymästä "piireihin". ihmiselle,
jonka ainoa tahto & tarkoitus tässä elämässä on kirjoittaa, tällainen
käytös voidaan nähdä itsesabotaasina. minulle taas se on itseni ja
kirjoittamiseni suojelemista.

pohjimmiltani olen äärettömän kriittinen mitä suomalaiseen "runoskeneen"
tulee. suurin osa julkaistuista kokoelmista on pelkkää paskaa. nämä
pallinaamat heiluvat kylillä huivit liehuen ja perustavat itse itselleen
fanisivun facebookiin; "runoilija sana seppänen likes runoilija sana seppänen".
jos kykenisin tuntemaan jotain näitä itsepetoksessa eläviä raukkoja kohtaan,
tuntisin myötähäpeää ja suurta sääliä. onnekseni olen kyennyt kitkemään
moiset tuntemukset itsestäni. lähinnä tällaiset tapaukset nostattavat
minussa suunnattoman vitutuksen, sillä nämä ontuvilla riimihevosilla heinäpellon reunassa klonkkaavat imbesillit häpäisevät koko ammattikunnan.

oletetaan siis, että päätyisin postailemaan otavan kevätjuhliin,
mikäli sellaisia pidetään ja varmasti pidetäänkin, ja avaisin sanaisen
arkkuni sättien muutamaa kansankynttilää nimeltä. luultavasti joisin
vielä yhden lasin viiniä ja alkaisin osoittelemaan sormella, oksentaisin
suuren kustantamon runoudesta vastaavan kustannuspäällikön kengille,
jonka jälkeen vikittelisin nuorta, lupaavaa ja naimisissa olevaa runoilijaa
iskurepliikkinäni "sä kirjotat pelkkää paskaa mutta kyllä mä voin sua panna".

kuvitellaan, mikä tulevaisuuteni suomalaisen runouden kentällä tämän jälkeen olisi.

tämän jälkeen lienee hyvinkin selvää, miksi en edes halua kuulua
suomalaisen runouden ydinryhmään, niihin, joita kutsutaan puhumaan
kaikenmaailman kissanristijäisiin ja runoviikoille ja festivaaleille
ja opettamaan johonkin helvetin opistoon lahjattomille taiteilijoiden
penikoille, kuinka runo tulee kirjoittaa (saati sitten analysoida,
voi hyvä jumala, runoanalyysioppaiden kirjoittajat tulisi kaikki mestata).

tällä hetkellä ahdistustani lisää se, että olen kasaamassa ensimmäistä
kokoelmaani, enkä oikeastaan tiedä, haluanko loppujen lopuksi tulla edes
julkaistuksi runoilijaksi. se tarkoittaisi, että olisin "yksi niistä";
runoilija, joka on ruohonjuuritasoa ylempänä, koska joku maksoi hänen
sanojensa painamisesta. joku toinen arvotti ne, koki ne mielekkäiksi,
ja halusi muidenkin päätyvän samaan lopputulokseen. joku halusi
voittoa, ei rahallista, ei tässä bisneksessä, mutta nimellistä.
"minä julkaisin sen ja sen kokoelman, minä olin ainoa joka siihen tyyppiin
uskoi ja katsokaa nyt kun se meni ja voitti hesarin kirjallisuuspalkinnon,
vituttaako teitä nyt kun kaikki kokoelmat valuu meikän postiluukusta alas, hä?"

lyhyesti siis, en ole varma, haluanko siirtyä tähän iättömän
huoraamisen sykliin. jos kokoelman julkaisisi joku, eräs, tulisi
sen jälkeen varoa sanojaan, edustaa, solmia suhteita ja käydä
juurikin niissä kissanristijäisissä pönöttämässä.

it's a vicious cycle, indeed.