hän, joka kävelee läpi tuhkaisen huoneen

porthaninkatu sataa untuvaa
mies on kauneimmillaan
kirkkain silmin

---

kolkko sisäkkäin
seilata tarpeena
aallon alta ja yli
sysisyvään lyöt
riitteeksi hien

paljonko muistomerkkejä voi antaa
risteävälle tielle.
paljonko voi antaa itsestään
välttääkseen kuoleman.
kenen lapsia olet ja miksi se kiinnostaa
otan nämä askeleet
tullakseni
siihen ihoon joka minun on aina ollut.

että minuus pysyisi kerrankin, kirkkaana
että tummat vedet eivät ulottuisi rantaan
vaan taivas olisi iäti sama,
vailla huolta,
hiljainen
kuin puiden alle taipuvat ruohot

se vähä valo mikä päivää ehtii
vire hyminässä
tiskiaineen vaahto käsivartta
astioissa monen jäljet

olisin itse puhumani valo

kaikki mikä kerran oli sinun,
linnut vasten syvää sineä
kerrostalojen järjettömyys
kadut, joilla loska jäätyi äkkikuolemaksi
neon naisten poskipäillä
messiaan jalkojen juureen samettinsa punervaa
aamut, joina tiesit missä heräät
ja nekin, kun olit täysin tiedoton
tapahtumahorisontin vääristymästä
huoltoasemien yksinäiset myyjät
lapsen keltaiset kurahousut läheisessä
leikkipuistossa kymmentä vaille neljä
eräänä torstaina kun menneet kahisivat
kultaa ja oranssia asfalttiin
bussimatkat vieraisiin kaupunkeihin
baarit, joissa et halunnut juoda
kävelykadun kuollut rotta, jäykistynyt hampaineen
kaikki lehdet puissa, puut lehtineen
pystysuora aava aavemastoineen,
veden tuntu, virran tuntu
alastomaan ihoon,
kaikki lumen alla elää
kaikki uuden kuun alkua
kaikki mikä kerran oli sinun
on syntynyt kuolemaan
sen tiedät etkä muuta
itsellesi koskaan kaipaa

minä minusta minulle

se näkyy jo
kuinka katselet kalvakkaa aamun
valoa huoneessa jossa vielä
kaikuu unesi jossa olet
yksin etkä pelkää enää
olisi vielä päiviä, sellaisia
kun kävelet jalat asfalttia vasten,
paljaat, kun kartoitat tämän
tunteen olet pelastunut
itseltäsi. niitä raiteita vielä
ja illan alkuja päivästä
se näkyy jo
olet pian
täysi
eikä kukaan sitä vie
poista sinusta sitä mikä
on ollut vuosia
ja iäti jää;
voima
tehdä häilyvästä
elävä ja tosi.