jos oli onnea jossain ajatuksessa,
olen sen kadottanut. päivät kiristyvät, illat,
nurkissa paukkuu,
ei sitä voi selittää.

ihmisessä on vettä niin ja niin monta prosenttia.
jokaisessa. se meitä yhdistää.
lämpötila heittelehtii kolmeseiskan kahta puolta,
kahta puolta meissä kaikissa,
syntymässä annettu puoli, sukupuoli,
eikä kukaan varmasti kysynyt
mitä mieltä asiasta mahdatkaan olla.
loppujen peilissä kaikki näytämme samalta.

sinä haluat, että on mukavaa,
sanot muistavasi tämän
ja mitä sinä muistat
on toisarvoista minulle.
niin arvokasta toiselle.

lakanoissa sinisiä kukkia,
sanoit eilen jotain mutten saata muistella,
on ollutta ja olutta,
on yhtäläisyyksiä ja merkkejä sen ilmaisemiseen,
on ja on ja on,
merkkinsä sillekin, kaikki merkattu,
matemaatikot ajattelivat tämän
minulle valmiiksi,
laitan ajatuksen mikroon ja odotan kolme minuuttia,
hämmennän puolivälissä,
on ja on ja on
lisää tähän puolikas kylki.

loppujen peilissä, niin.

--

näinä päivinä hämmennyn niin helposti
tiistait, keskiviikot, lauantait,
tämä erityisesti
istun pytyllä ja banaanikärpänen kiertelee
pääni ympäri, laskee siipensä minne sattuu,
sanomalehden sivut kahisevat
että minä olen sinun,
olen, vaikka näinkin vähän.
hiuslakka loppuu kesken kruunun rakentamisen.
yhdeksän kuukautta olen meitä kantanut,
sekoitan juomaani syömäpuikolla eikä mikään
ole kuin kaksi tuntia sitten.
minun täytyy lakata juoksemasta.

vaikeimpia asioita ovat juuri ne,
joita emme koskaan sano ääneen.

että mikään olisi tosi,
tai olisi olematta. olisi todellisuus.
äidin pikkupoika menee mullan alle,
ystävät jättävät kutsumatta juhliin.
tuppimunien kavalkadi tukkii päin tuheroa,
vaan tästä vaosta ei viivaa löydy
mutta rosoisia seiniä, lastittamalla laatoitettuja
kitkan kautta kuluttamalla
käteen murtuvaksi kylläkin.
tapahtui näinä päivinä niin, että eräs mies teki virheen
jota on käytettävä joskus romaanissa,
on niin paljon ideoita että syyllisyyteen tukehtuu.
lämmitän lasagnea mikrossa,
olen tv-aterioiden kuningatar,
keskeltä sopivan leveä
vaikka alle kovin taipuvainen.
hämmästyttävää, kun ottaa huomioon kullan kullitelleen
puhelimitse jostain päin serbiaa,
ensimmäinen tuoppi kesken ja "minä rakastan sinua"
meni suoraan soneran teleurkinta-arkistoon.
antaisivatkohan nauhan lainaan,
jos kauniisti pyytäisin.
että mikään olisi tosi, niin tämä sitä eniten olisi
ja silti todellisuus on ajoittain niin hatara
että sormea sopivassa kulmassa survaisemalla
voisi päästä sinne, mitä psykoosiksi kutsutaan,
edelleen olettaen että tämä
kaikki
todella
on
kuten kaikki ikävät, häpeät,
kipeät perkeleet
takaraivossa tänä päivänä
kun kultani kotiin lennähtää.

jos sanoisin tätä rakkausrunoksi neruda iskisi nyrkillä haudan takaa

I

jotain minä odotan. hymyä tai
vääränpuoleista virnettä
elettä tekemään sinusta toisen kuvan.

II

ajattelin sinua tänään
puutarhassa tulevat rikkaruohoista juurettomiksi
painavan käden alla.
niin, ajattelin sinua, hymyilytti vähän.
aurinko osui ikävästi silmään
nakkelin kastematoja multakasaan.

III

ruohot tulevat liki.
nypit niitä korsi kerrallaan.

IV

että olisikin meitä.
täytyy puhdistaa kirjoituskoneen kirjasimet.
hakkaavat kaiken kahdeksi.

V

en todella tiedä, mitä ajattelisin
jos et olisi ajateltavaksi.

VI

niin monen olet kieltänyt,
minä kavahdan yhtä monta.
näissä sanoissa olet silti
sinä olet,
etkä muuksi muutu.

montako ovea olen sulkenut perässäni
kävellyt sateeseen, sulaan, lumeen,
kulkenut naurusta hatarin jaloin
ja kapsahtanut kotiportaille kera täyden reportaasin

nyt olemassaolosi muodostuu kourallisesta irtohiuksia
kasaan karistamasi tuhkat hienovaraisiin muistutuksiin.
olen hyvästellyt sinut keittiössä,
olen jäänyt portaille katsomaan askeltamista,
hillinnyt itseni juurtumalla pulloon.

--

tämä runo jää toistaiseksi kesken
mutta on sanottava
lähtijöillä on aina helpompaa.
meille muille jää paskaiset lattiat
ja takaraivon painauma ylimääräisessä tyynyssä.

X

ihmiset tanssahtelevia varjoja
tytöt potkivat riisipussia balettiaskelein
joku näistä päivistä nyrjäyttää niskani
kaikessa kauneudessaan.

I

minun on vaikea suhtautua tähän kevääseen.
pohjoisessa kolme plussaa oli juhlan merkki
neljästä alkoi kevät
viiden kohdalla hylättiin huivit ja tanssittiin sulaa asfalttia
tytönrimpulat pitkine raajoineen
maantietä poikittain.
nyt mies pyytää sulkemaan ikkunan,
käpertyy peittoon, sukii irtohiuksia lakanaan kiinni
kylmettyy itsekseen, enemmän vierelläni.
ei voi olla ajattelematta
onko routa jäänyt käsiin
niistä vuosista kun maaliskuun aurinko oli elämän alku
kun suudelmat vaihdettiin revontulia huomaamatta.

II

ihmiskarusellissa olen ollut,
ihmisen kanssa karussa sellissä,
seilissäkin,
pyörtänyt itseni ja puheeni,
pyörinyt piruetein, piruntein,
syklissä sykkelöinyt kohti kotia
ja pudonnut kärryiltä kun pyörät ovat pyörähtäneet akseliltaan
mutta koskaan en näin läheltä nähnyt

kun kylkensä kiertää
on kelloteitse kääntynyt kohti myötäistä päivää

etteikö olisi ilme hieman toinen
uusi jollain tapaa, voisi kutsua
vieraaksi ellei olisi
yhä niin tuttu

kuinka olet pysynyt samana nämä vuodet

hupaisasti nokkela yritys olla hupaisasti nokkela

I

jos on jotain muistettava,
niin kivun määreet.
kuinka paljon kukin sinuun sattui,
ja koska, kuinka sattui,
että sattuikaan sattumaan.
kuinka lähellä toisiaan sattumat
(toistaessani itseäni kuvittelen
karaktäärini nokkelanpuoleiseksi.
todellisuudessa minun on vaikea hahmottaa
pilkun paikkaa, yhdyssanoja muodostelen
mieleni mukaan, koen sen olevan
runoilijan oikeus
mikäli mitään oikeutta kenelläkään
itseään on runoilijaksi sanoa).
pöydällä nähtävissä ssri-liuska,
yes sir, olen buugi edelleen,
mutta tällä iällä ei pitäisi
tanssia ihan joka yö.
napit pingollaan jokaisissa housuissa,
paidoista turha edes puhua,
montaasinkaltainen käsitys
kevät on uusi syksy
ja molempina masentaa.

II

lapsina pojat hyppivät lätäköissä,
nyt samat jätkät hyppivät katoilta
kurahanskana kivetykseen.

kaikesta huolimatta minulla on luomiesi kartta

katsotko, kuinka bosbor laittaa rantaviivalle vastaan
opitko olemaan itsessäsi?
me olemme hiekanmuruja jotka lähtevät aina aallon matkaan
päätyäkseen takaisin rannalle.
soudamme, huopaamme, seilaamme, otamme aikamme
ja sovimme interaktiivisesti sopivamme toisiimme.
kuinka tällaista elämää kukaan voi elää
ellei yhteisestä tahdosta
ja pelosta
että kun päästämme irti osumme romanssien
hautasaattueisiin, kerta toisensa jälkeen
hautaamme perunaiset, punaiset haaveet
luovutamme luojan luoman unelman
ja edelleen minä jännitän näppäimistön edessä
jännitän ääneen näitä sanoja

loimaa-tampere-turku I

läheisyydestä sen verran, että tapan huonekasveja
hengittelen bentseeniä enkä koskaan pyydä anteeksi
silloin, kun pitäisi.

I

luulin, että sanat loppuisivat kesken.
silti olet miltei samoin
sama, miltein.

II

menikö kumpikaan meistä kauemmas
aamulla vedän lämpöä sisääni,
olet niin kiinni, etten tiedä puhuako miehestä
vai pojan kaipuusta äitinsä syliin.


III

kaipasinko ihoa vai ihmistä
on niin kovin vaikea asettua tähän tilaan.
nahkasaapikas jalassa vielä
ei tiedä, pitääkö pukea
vai riisua kaikki sukkia myöten.


IV

minä rakastan sinua.
tämä on ensimmäinen runo, jonka kirjoitan.

commodore 64

taputtelen luottomuusan päätä,
on perjantai jossain, missä nimipäivillä on merkitystä.
toista vuorokautta aurinko helottaa kohti.
sinusta olen kiitollinen.

monta hajatelmaa

mä annan sulle aurinkoisia aamuja, syötän kesän ensimmäiset mansikat. oonko muka koskaan pyytänyt muuta kuin läheisyyttä. maalaan tuhkalla rantuja naamaan.

käsissä tuntuu hassulta. isä meidän, voisitko maksaa poissaolostasi vielä. rahat riittää ehkä kahteen perunaan.

miehet tekee rakkauden hattutemppuja, lähtee aina jonnekin. täytyy palkata uusi valmentaja, mun puolustus on heikoilla. enää ei pelata tasaisella kentällä.

mitä jos tekisin susta lauluja. kielet katkeilis. et sä sovi riimeihin, haikumittainen mies, tykkään siitä miten sun silmät loistaa kun innostut. mä kaipaan sua.

husqvarna

tartun sinua kädestä ruotsalaisessa supermarketissa
pyydän ostamaan vaaleanpunaisen pesuvadin, poskipäät samaa sävyä.
jos keksit minulle lempinimiä, piiloudun pakaste-altaan taakse viilentymään.
en pysty kirjoittamaan onnellisena.
se saa odottamaan lähtöä.
lähetän sinulle postikortteja kunhan vähän vanhenemme,
kunhan vähän vanhenemme.
en muista, missä kaupungissa hapuilin sitä viimeistä sanaa,
amsterdamissa kompastuin raiteisiin. olisi pitänyt huomioida
tilanteen ironia.
syleillä näitä enteitä.

on sääli. lumi putoaa pakkasena portaiden juureen
minulla on sellaisia päiviä että kosketan näppäimistöä kuin säveltäisin.
montako yötä on kulutettavaksi vielä.
että odottaisin kuolemaa, että odottaisin sitä pimeää jossa on vain ei-mitään,
vain, kuin olemattomuus olisi jotenkin kepeää
kuin ymmärtäisin mitä on mennä puiden taakse ja kadota.

liikun ympäriltä tyhjää huonetta kuin joku katselisi

Q: tiivistää maailmankaikkeus yhteen lauseeseen - siksi tämä vaiva

haluan itseni digitaaliseen muotoon jotta voin myöhemmin katsella
liioiteltua makuuhaavahymyäni tuhansilta ruuduilta
laittaa sormet sisään yhtä aikaa
itseni kanssa

A: ei ole vastausta jos sinä et suostu puhumaan

paljonko olet valmis maksamaan
jos kerron sinulle, että tuhannet katselevat
henkilökohtaisen maailmasi hidasta romahtamista
reaaliajassa joka ei liiku mihinkään
vaan pysyy
jatkuu
niin kauan kuin sinäkin jatkut
mikäli pystyt

meidän on löydettävä kohdeyleisösi, rakas
kantapääsi painuvat niin syvästi lattiaan
että olen pian mustasukkainen

lumella
hämärän etäännyttämät teonsanat,
askellus
hidas ja hiljainen.
kuka on se, joka katsoo takaisin;
miten tänne
on tultu.

ajattelin uudelleen

ajattelin
olkapääsi valkeaa
ajattelin kaikkia niitä tähtiä
joiden näin singahtavan päin syyskuuta
ajattelin lakanan painaumia selässä
kahvinkeittimen toimintametodeja
keltapäistä hammasharjaa
jälkiä betoniseinässä, valuneita
ajattelin kuinka aina sataa,
jalat ja minä märkinä ajattelin
pakastepinaattia, paistinkauhoja
tummia kuvia, hitaita aamuja iltaisin
kyljen kirkasta valoa hämärässä muistissa
minä ajattelin
mitä jää.

pimpin' my muse

t.
sinulle aina.
kuten tahdoit.

nähdä lävitse, itsensäkin
sekö sinusta tekee niin
irrallisen

keväällä unelmoin vielä

olisi mies joka kävelee epätahdissa,
rytmittä, aivan kuin olisi irrallaan
kaikesta mikä on totta –
sinä teet sen tietäen.
askeltaa kuin jalka osuisi
kaikkeuteen kuin ei-mihinkään;
minä tiedän mitä näillä kirjaimilla teen.
minä piirrän sinut ilmaan, ääriviivat,
sääliksi vääntyneen profiilin.
minä annan sinulle nimen, nyt,
tämä on kastejuhla, olet uusi,
minä teen sinusta jotain niin kaunista,
annan tekoja, jumalaisia miltei,
annan maailman sinuun,
ettet itse koskaan yllä
koskemaan sitä mikä virtaa huoneiden lävitse
pölyjen virta, ihmisen virta
kuolematon.

kuinka olin elossa,
kerran,
olevaisuus ympärillä kirkas.