kerii itsensä uneen
nyrjähtää
kuparinkehräinen mies

1252.6

älä turhaan vastusta

iloa kaikki.

älä turhaan hapuile pimeää
se osaa tulla itsekin

päässä ei nyrjähtele, kummastuttaa
olan ja selän rutina mutta
ei sähköiskuja.
ulkona harmaata sama sisällä
pullon pinta ehtyy 
on niin energinen ettei tehdyksi saa
silti opettelen sanomaan
uusiksi

where did the party go / kainalossa nukkaa

muovisen pyötäliinan murut pyyhitty
tiilipölyn mukana 
oi nuoruuteni kööpenhamina
miltä tuntuu hampaiden pesu
appelsiinimehun jälkeen

---

tulee vaarallinen ilme
kynsi jyrsii huulen reunaa
silmäkulmat tulessa
tätäkö on haluta menneeseen
jota ei koskaan elänyt

tätäkö on kirjoittaa sentimentaalista paskaa

---

yhä enemmän hiljaisuuksia
minä olen laskenut ne kaikki
ei tässä pimeässä muuten näkisi
kuinka astua polulta pois

---

naaaaaaa
naanaananannaaa
nanannaaaa
hey, rude!

hasses/sudentie

alakerran kapakassa katsotaan televisiota
ykkösellä ohjelmoivat appivanhemmista
minä 13-vuotiaana
join krapulassa limpparia
ounasvaaran kulmilla
ja kuuntelin, kun ensirakkauteni äiti huusi että
se on lapsi vasta.
oma äitini myöhemmin kertoi kuinka vaikeaa oli
kuunnella oman lapsensa vaikerointia
ja käyttäytyä kuin aikuisen pitäisi,
vaikka huoraksi se
minut myöhemmin haukkui.
ei omena puusta kauas--

enkä edes litsaria ottanut

tätä nyt
ja unta lanteen liikkeestä

tyttö istuu tuolilla pureksimassa huultaan

ikkunasta levahtaa ulos sinisävyinen päiväpeite ja soi

where is my mind

spotify-ooppera

ja mitä rakastaa jos ei unta uneen unetta odottaa
sointia, minä pilkutta pisteettä
olen bukowskini lukenut tullut
toiseksi sieltä mitä sanovat
draamaksi tai siihen taittuen tanss
'ahdan notkoselkänä ja voin kuunnella suosikkikappaleitani jopa kymmenen tuntia kuukaudessa

täällä pimeässä tulee kovin tietoiseksi kehostaan

--

6. krs

ennen kuin asfaltti kutsuu

se oli kevättä ja

alikulussa oli ensigraffitin varjoja
hei minä olin täällä, minä
päätin olla
joku jonka nimi on
herra-alkuinen mitä vaan,

en muista, oli kevättä
kujalla oli hauska nimi, halusin ostaa talon
mutta et sinä tiennyt.

uudesta nahkatakista on tullut vanha,
se odottaa nappeja, mistä nyt puhutaan

oli kevättä ja loimaa
muovipullossa jotain karpalonpunaista,
minä aloitan kaksi vuotta kerrallaan.

tämä ei ole runo, mutta minä sentään yritän

piti puhua kirjoittamisesta, tai kirjoittaa siitä, oikeastaan
tulee kateelliseksi niille, jotka kirjoittavat vain kirjoittaakseen.
en uskalla kajota runouteen ellei se ole tuttua
paitsi haavikko, josta puhun paljon ja joka tulee aina
liian lähelle. parviaisen jussin blogista jäi mieleen,
että haavikko on puu, koska kirjoittaa niiden ylivertaisuudesta,
tämä oli referenssi hänen vaimoonsa, jussin,
jota en tunne, mutta jonka hulluus kiehtoo minua.
on aina mielekästä seurata älykkään ihmisen maanistumista.

en ollut kotona kolmeen viikkoon, nyt yöpöytä on täynnä tavaraa,
nyt jo, kosteusvoiteita kahvikuppeja, yksi täydehkö pullo olutta
en osaa edelleenkään kirjoittaa selvinpäin
syömäpuikot kulhon reunalla näyttävät bruce leen kämmeniltä
valmiina iskuun, joka ei tapa mutta ei kyllä vahvistakaan.

on paljon hahmoja, jotka jäävät kummittelemaan
kun eivät tule lauseiksi. sinä annat sanoissa niille kodin,
sanon niille, koska elävistä olennoista on vaikea sanoa
”he”. ja aina tuntuu, että on pakko polttaa tupakka
jossain vaiheessa lausetta, ehdollistettu tapa kasata itseään,
haluaisin sanoa sanarovioksi, mutta sitä se ei ole,
nämä sanat eivät pala.

kun etsin kirjallista muusaa, etsin yksinäisyyttä.
nerous ei inspiroi, se lannistaa, nerouden ollessa muiden, tarkoitan,
luen ginsbergia ja ymmärrän, etten koskaan saa runoihini
samaa ydintä, aurinkoa, ei valona vaan taivaankappaleena, tähtenä ja tulena.
mutta kaikki kuolleet rakkaani ovat olleet yksin.
duras, hänen hovinsa oli pullo. hän ymmärsi ja olisi halveksinut minua.
sitä minä etsin, samaistumisen kohdetta, kirjailija voi olla klovni
mutta runoilijan tehtävä on viihdyttämisen tuolla puolen.

kaipaan kannustusta tai lannistusta,
kun saavuttaa tietyn, vaikkakin nuoren iän
eivät tragediat enää riitä. ne ovat aina henkilökohtaisia.
olen sanonut sen usein. joskus pilkut ja pisteet olivat vaikeita,
kirjoitan miten kirjoitan, väärin, yleensä, minulla on siihen oikeus
sillä runoilija ennen kaikkea tekee näkymättömyyksistä verbaalisen kehon.
tämä on minun näkemykseni.

nyt en kirjoita, olen miettinyt, olenko runoilija, joka ei kirjoita
olinko runoilija, tuleeko minusta sellainen.
runous on siinä mielessä lähellä teismiä, että siitä tulee elämäntapa.
runoilija on väline, ei luoja, uskontunnustuksensa muste
tai times new roman, sillä ei ole väliä.
sana on ainoa, jolla on merkitystä, kaikki on uhrattavissa
kun kyse on sanoista. kaikki.

tämä on hajatelma, itsekeksimäni typerähkö termi,
yhdistelmä ajatelmaa ja haja-ajatusta,
muistiinpano tai luonnos.
yritän hahmottaa, mikä asemani on sanojen suhteen,
kuka minä olen niiden edessä, ellen runoilija,
sanon ”kuka”, koska sähkömies voi mennä kotiinsa,
syödä seitanpihvejä ja olla ihminen, runoilija ei.
runous on vuorotyöammatti, jossa vuorot eivät lopu koskaan
eikä kukaan maksa vuosilomista, jos niitä kykenee pitämään.
sitä joko on tai ei, välimuotoja ei ole
minulle. ja luopua runoudesta, edes tittelistään runoilijana,
joka on monin tavoin määriteltävissä,
on kuin luopuisi egostaan yllättäen ja vastentahtoisesti;
kammottavaa siten, ettei sitä voi sanoa.

seuraavaksi haluan kirjoittaa joko pikaruokaravintolan
muovisista tarjottimista tai miehestä, joka tulee kohti
hansikkaat kädessään.

vaahtomuoviin takertunut vaaleita hiuksia.
nostelen niitä suortuva kerrallaan.

kaukana kaipuu.

jätän sanaleikit oppineille

sentimentti, sentti, sementti.
sentimentti.
parhaimmillanikin olen sentimentaalinen
yliherkkä, raaka tunteilija.
rakkauden rampauttama attila
vartomassa kattilaa.
nämä ovat ajatelmia, eivät sen enempää,
sytytin sirkusvalot tänään ensi kertaa yli vuoteen
huomaa kaksoismerkitys.
taivaanrannanmaalari on substantiivina kovin
oudoksuttava - kuka taivasta maalaisi ja miksi,
ellei kanvaasille. kanveesi on asia erikseen,
siellä maalaillaan, seinälle räiskähtää koko paletti.
pelotti, paletti, poletti, pelätti.
onnenpyörän pahaenteistä säksätystä on vaikea unohtaa
osuttuaan muinoin rosvosektoriin.
pelimerkit olivat vähissä silloinkin.

jalat avoinna altaan pohjaan

rakkaudessa köyhät, kuulkaa,
olen painoni arvosta romumetallia,
olen mutteri liikaa,
kehoni kyllästyttää niin usein
heitä, jotka omakseni tahtoisin.

--

hajatelma, muistiin merkittävä.
alku runolle, jonka sunnuntaina lausun
muistona muusalle.

kuun kehrää ja katinkultaa

jos sanoisin tätä rakkausrunoksi neruda iskisi nyrkillä haudan takaa

I

jotain minä odotan. hymyä tai
vääränpuoleista virnettä
elettä tekemään sinusta toisen kuvan.

II

ajattelin sinua tänään
puutarhassa tulevat rikkaruohoista juurettomiksi
painavan käden alla.
niin, ajattelin sinua, hymyilytti vähän.
aurinko osui ikävästi silmään
nakkelin kastematoja multakasaan.

III

ruohot tulevat liki.
nypit niitä korsi kerrallaan.

IV

että olisikin meitä.
täytyy puhdistaa kirjoituskoneen kirjasimet.
hakkaavat kaiken kahdeksi.

V

en todella tiedä, mitä ajattelisin
jos et olisi ajateltavaksi.

VI

niin monen olet kieltänyt,
minä kavahdan yhtä monta.
näissä sanoissa olet silti
sinä olet,
etkä muuksi muutu.

monta hajatelmaa

mä annan sulle aurinkoisia aamuja, syötän kesän ensimmäiset mansikat. oonko muka koskaan pyytänyt muuta kuin läheisyyttä. maalaan tuhkalla rantuja naamaan.

käsissä tuntuu hassulta. isä meidän, voisitko maksaa poissaolostasi vielä. rahat riittää ehkä kahteen perunaan.

miehet tekee rakkauden hattutemppuja, lähtee aina jonnekin. täytyy palkata uusi valmentaja, mun puolustus on heikoilla. enää ei pelata tasaisella kentällä.

mitä jos tekisin susta lauluja. kielet katkeilis. et sä sovi riimeihin, haikumittainen mies, tykkään siitä miten sun silmät loistaa kun innostut. mä kaipaan sua.

hautausmaa

rautalyhtyjen symboliikka,
raakuuden suhteellisuus -
länsimais-materialistinen kurjuus
ei ole kurjuutta missään muualla.
eksistentialistinen kriisi ei tunne
nälänhätää, ei pakkoavioliiton
elämänsivallusta.

on taas sellainen yö, ettei oikein kysele keneltäkään mitään,
kävelee jääkaapille ja ottaa kaljan, jos ne ei oo siellä enää
ne on jossain muualla ja niitä riittää aina.
puhunko tietynlaisista ihmisistä, ehkä, vaikea päättää kun on
hukannut itsensä siihen tyttöön joka lähti omaisuus putkikassissa
haistatti vitut miehelle jota rakastaa vieläkin, sellainen
olen ollut aina,
haistattanut vitut niille joita rakastan
ja muistanut painottaa, että "jonku muun ko mun".
kyllä niitä muita on ollutkin.
sä seisot kalliona niitä tyrskyjä vastassa, sä et kysele,
sä et enteile mitään mustia pilviä ja yhtenä päivänä sä huomaat
olevas mä ja mä rakastin sua kaiken sen läpi.
miten sen parisängyn alle keräänty villakoiria, niin monen ihmisen
kuolleet ihosolut ja hiukset ja rakkaus muodostivat juoksevia palloja
jalkoihin, ne juoksi vastaan kun toin sulle kahvia kunnes otin sängystä
jalat irti, ei kukaan sitä nitinää kestänyt eikä se talokaan lopulta,
se on purettu ja unohdettu sen sähkötolpan mukana johon maalasin
tikku-ukkoja osoittelemassa aseella, että tätä on kapitalismi, sänkyjä
ilman jalkoja ja märehdittävää monen vuoden takaa,
ketä itken kun olen unohtanut sinut

ja sitten oli yks sellainen tyyppi jota mä kuvittelin kaltaiseksi,
ihan kuin kukaan voisi koskaan nähdä näiden kalan aivojen läpi ja
ymmärtää miten valo mulle suodattuu aamuisin noiden samojen verhojen läpi
ja aina kun katsoin ikkunasta sä heijastuit ja lopulta peilistä katsoit
sinä sen saman tyypin olan yli ja mä olin jossain muualla
mä luulen että join siellä kupin kahvia ja pyytelin kaduilla anteeksi jotain
jonka kaikki jo halus unohtaa