jean-louis kerouac 12.3.1922-21.10.1969

ti jean, 40 vuotta tänään kuolemastasi.
sen kunniaksi pastetan tänne muutaman runon, jotka
kirjoitin syntymäpäivänäsi vuonna 2008.

the beaten side of the track
where i found you, where i
always would

kun katselen sinun aikaasi
kaikki on samanväristä.
punainen ei kulu vuosissa
kuten miehet
ja naiset,
kuten aatteen väri kuluu ja tummuu kankaaseen.
katu, jolla luultavasti kävelit,
tai maili sinne tänne
jollain näistä sadoista menneistä
tuhansia reittejä kotiin mikään ei sinua
saanut pysähtymään, ellei sitten lasilliselle
tai henkosille
tiedän että matkaseurasi ei
koskaan
pysähtynyt, ei mielellään
se sanotaan niin kuin vastenmielisistä asioista;
venytetään sanan alku - eeeiiiiii
mielellään.
etkä sinä ennen aikojasi
pysähtynyt, jos
rajallisena tämän hetken mieltää


kenen tie,
jolle lähden, uskallanko
lähteä alkuunkaan nämä
kysymykset ja tuhannet muut
kuten sinun, teidän,
susipoikien arveluttavat seikkailut
ja arvaukset tulevaisuudesta, minua vaivaa
onko tiellä päätä jos ei hauta
ja mihin se johtaa jos
matka itsessään ei olekaan
matkan syy?



sinussa maantieteellinen
venyi venyi venyi kunnes
sinun syntymäpäiväsi tänään,
olet kauan kuolleena
kauan elät vielä ja kysyn;
haitko itseäsi takaisin
teidenvarsilta, kahviloista
kaupungeista joissa
kukaan ei kysele nimiä –
unohditko
itsesi sinne uudestaan

jacky-boy, raiteista syntynyt,
etäisyydet eivät sinua
pelasta


olet etelään sidottu,
kitkan tuoksu sieraimissasi
se kaikki kiitää ohi
harvinaisin nähtävyys;
ihmisyys, avaraa
kunnes sokeutuu,
itse avaruus, siinä
hetkeä ennen raiteenvaihtoa
alla hakkaavat kiskot vieneet
moneen paikkaan moneen aikaan
olit aina reunalla, aina
pystyyn
kuollut – mutta muistona

halusit olla elämää suurempi,
ylsit sekavaan,
mielesi elämästä vauhkona
loppuun saakka,
jacky-boy, forever you’re loved
forever the road in you
belongs

“for no matter
the road
is life”

------------------

lopulta
tahdon luokseksi niihin pölyisiin huoneisiin
joita on sadoittain tuhansittain
miljoonia samanlaisia halpoja huoneita
joissa on rumat verhot ja kuluneet kalusteet
matossa verta kusta sylkeä spermaa
kävelyreittien painaumat lattiassa
polttomerkkejä linoleumissa
kaakeleissa säröjä, katossa kosteusvaurio
ja lampuissa sirisevä valo
vuosikymmenten takaista
sykkeen ja synnin pullistamaa
elämää
paita rikki mieli rikki lasin reuna
rikki viiltää huulta joka suullinen
housut avoinna kalja kädessä
päiväpeiton päälle kuuntelemaan
kusen lorinaa
naapurin voihkintaa
television kohinaa
vuokraemäntää vältellessä
viski maistuu paremmalta
kuin kunniallisten miesten suut

niihin pölyisiin
unohdettuihin huoneisiin
tahdon kanssasi
tahdon
repiä sinut sieltä
verhon takaa
nylkyttämään jalkaani
keskellä yötä
herään syke kädessä
siinä pölyisessä huoneessa
tässä pölyisessä huoneessa
kaikissa tuhansissa sadoissa
huoneissa joissa sinä
olet koskaan maannut
etkä koskaan maannut
sellaista naista kuin minä
tällaisena yönä kuin minä
olen kirjoittamassa
että tahdon
sinut näkemään tämän päivän
vanhoilla silmilläsi
kuolleilla silmilläsi
kertoisit
ovatko kaikki päivät
kaikki päivät
ja kannattaako vielä yrittää
vai onko kaikki
tehty ja kaikki mennyt
todella mennyt

pääseekö sinne takaisin

desperadon desilluusio

miksi on niin tärkeää kokea
olevansa
tärkeä jollekin, sama se kenelle,
kunhan jollekin, postimiehelle, kaupan
kassalle, sille, jonka paidan ostit toissaviikolla
kirpputorilta kahdella eurolla. miksi
kaikki tahtovat kiipiä jalustalle;
että tulisi katsotuksi, oi, kuinka kaunis
se on, että jalusta kullattaisiin ja peitettäisiin
seppelein, liljoja, orkideoja, ruusut ja koko hoito,
pienet miehet banjot käsissään vinkuisivat
ylistyslauluja aamusta iltaan.
mikä näitä
ihmisiä vaivaa
eikö kukaan näe, todella,
sataa, sataa, päivät ja yöt ja illat ja aamut
kaikki tätä samaa, meillä jokaisella
yksinäisyys, ylhäinen, united states
of loneliness, ei kukaan ole
tärkeä, jalustat murenevat, kaatuvat tornit
tämä on jo
nähty mutta kukaan ei suostu
katsomaan,
me jatkamme hapuilua, sulakkeet lopussa
pimeässä näen meksikon sinisen taivaan
ja revolverikätisen miehen
hän tietää jo
romanssien
alkamisen varma askellus, hypähtelevä
loppua kohden kun
sataa, sataa, päivät yöt aamut illat
samalla viivalla
tyhjän kanssa.

käänteisen jeesus-syndrooman kaavoitus

jack tuijottaa tyhjyyteen kirjoitan huonosti yritän olla vihainen yritän pitää itseni jonkinlaisessa järjestyksessä että jokainen askel olisi laskelmoitu joka sana täydellinen valhe ajatus hajallaan irti irti irti joskus kuvittelen etten olisi tässä
että olisin koko ajan jossain muualla minne kuulun eivätkä autoteillä lehdet pyörähtelisi joukkoitsemurhaa kun kävelen päin punaisia koen olevani rohkea kun ajattelen sinua koen olevani typerä kun katson peiliin olen verettä

värit ja
minä
kaikki
haaleaa

eivätkä kasvonpiirteet pysy paikallaan kun katselee tarpeeksi pitkään en tiedä olenko
vai enkö vai siltä väliltä tämä samaa turhuutta rimpuilua olen nähnyt tämän hengittänyt elänyt ja kuollutkin ei tämä
uudesta
käy vaikka yritän huumaantua yritän olla se joksi minun piti samalla se jonka haluat
en näe reunoja tulet iholle mutta pidemmälle ei pääse kun on tyhjä ja tyhjyys ja
eksentria minussa jälleen mietin saarikoskea ja itseäni ja isän käden suuruus
tunteetta, maaton, kaikki se mitä en koskaan tiedä turhaa
valon alle
hitain käsin kaavio
pölyhiukkaset ja jälki
joka ei koskaan

kaikki akateemikot joutavat helvettiin

teeskentely jatkuu

mietin mitä Allen sanoisi

mietin

sanoisiko hän mitään.

normaalit toiminnot pelottavat minua

kuseminen paskominen saaminen

pelottavat minua, suoriudun

parhaiten yksin.

teeskentely jatkuu,

haen kuolleiden miesten tukea

sormet kohmeessa

harkitsen mahdollisuuksia

should i stay or

should i go

enkä pysty kumpaankaan, välitilassa

lämpölamppujen alla

on niin helvetin vaikea päättää

onko ihmisyyden arvo verrainnollinen

Aurajoen mutaan