alemmas ei ole menemistä.

230

arvotonta kaikki tämä,
sureminen ja sen seitsemän astetta
miksi vaivautua nyt kun piha on satanut täyteen
eikä ovea saa auki rauhanomaisin elkein

kaikki lukemani sanat ovat rakkaudesta nyt.
sanomalehtiä en uskalla avata.
runouden soisi pysyvän omana maanaan.

koskaan ei tiennyt kumman hansikkaan se pukee ensiksi
ivan vai vihan
joku nosti molemmat ja ojensi suoriin käsiin.

sanaa tai kahta odotin
mikään toteamista ei niihin kuulunut.
lohikäärmeen pyrstöä tai ei, painu helvettiin,
sinustakin se löytyy.

jos oli onnea jossain ajatuksessa,
olen sen kadottanut. päivät kiristyvät, illat,
nurkissa paukkuu,
ei sitä voi selittää.

haluaisin kirjoittaa, mutta terapiarunous on nynnyille,
enkä ole oppinut avautumaan .doc-muodossa ja jättämään
sanoja makaamaan kansioon.
siksipä odotamme.

nyt lakanat ovat oluesta kosteat.

vuoroni jatkumossa loppui

se kiroilee kun metsäläinen,
sukii paljoa tukkaansa silmiltä pois
kuinka sitä katsoessa ei hämmästyisi
se on nainen ennen kaikkea
mättää pekonia rupisin poskin,
joku palellutti suonet pintaan
siinä lapsuudessa joka ei merkitse mitään
vaikka vielä heijastuu päivittäisiin tekoihin
yksin sen on oltava, kyllä
kuin vitulla varustettu tukkijätkä
laskee koskea jalat harallaan
mutta rantautumaan
ei suostu

oksensin kirsikankukkia,
leijuvat kuin japanissa keväisin
kirsikankukkia ja oleantereita,
matkamuistoja parempiin huomisiin
jos en nyt niin en laisinkaan

ei siten, että katse olisi ollut väärä,
tahi tahti sanassa,
olen liikuskellut maisemaa tarpeeksi tietääkseni
sanoista heiluvat hampaat

I

en kuuntele rakkauslauluja,
minä luen haavikkoa ja juon olutta.
rationaalisuus helpottaa, sanat aseteltu
kuin niiden pitääkin.

II

mitä muuta voi elämässä tehdä kuin kaivata kohti vanhuutta
ja pyristellä vastavirtaan kun se on tekeytynyt nykyisyyteen.


III

nyt sängyssä on vain kirjoja, yksin yönsä viettävä ihminen
ei tee mitään kolmella tyynyllä, käpertyy villapaitaan
jos kokee unen olevan mahdollisuus, ei kammoksuttava pakote.
niin, minä ja kirjani, nojailevat toisiinsa kun en tueksi ehdi,
olemme jääneet yksin taas, näin sen tuleekin olla
kirjat nojailevat toisiinsa ja minä tukeudun niihin
asetelmien tasapainoon, painan otsan vasten yhtä,
hapuilen toista kädellä kuin kirjat täyttäisivät sen minkä
niiden vuoksi hylkäsin, minkä aina sanojen vuoksi,
sanojen, jotka ovat oikullisempia kuin yksikään mies,
siinä niiden riemullinen ero
ja lopullinen syy.

kun minä erosin sinusta, odotin ihmettä.

hän tuntee asettumisen muodot, ja kuinka niitä tulee kammoksua.

jos on jotain hyväksyttävää katseessa olan yli
niin merkillepano,
merkille vain
pilkut ja pisteet eivät välitä siitä mitä ihmiset tekevät.

lennokkeja taitellessa tulee muistaa
pääskyn muoto ja tarkoitus.

kerrankin toiveikas,
kerrankin
hypistelee höyhenkoristeita,
asettelisi lintuisen kruunun.
junaosastossa kipunoi kuin sähköistetyt raiteet.

joo ei tää mee näin, ei tää koskaan mennyt näin, pysähdyt lauseisiin ja minä puhun puhun puhun kunnes tuntuu ettei henki enää kulje, se kulkee silti, jos olisin palannut rahaston liikenteeseen, myynyt uimahyppyni kööpenhaminassa tai kenties jättänyt housut kotiin ja pukenut hameen, jos olisin sinä päivänä astunut suojatien valkoiselle viivalle ei äitini selkä olisi katkennut ei kolahtanut alas tuolilta kolmen metrin pudotusta, se kallo särkyi kuin munankuori, jos en olisi avannut paitaani napaan asti sorjana neitona vuonna kaksituhattajotain olisin kävellyt ohitsesi katsomatta kahdesti
eikä tämä runo olisi sama.

ja kun hän uneksii, jokin hänessä on pysähtynyt - katseen luonto, kenties, iho tyytynyt itseensä, rauhoittunut ja käynyt lepäämään, hän on sopinut, tehnyt sovinnon itsessään, hän uneksii ja uneksuu, hän on asettanut kätensä nyrkkiin kuin ilmassa olisi jotain pelättävää

a little something for me and you

blogosfääri on vastenmielinen.
täten haluan tehdä selväksi sen,
ellei se kaikille heti selväksi tule,
että tätä blogia ei pidä lukea kuin päiväkirjaa,
eikä varsinkaan kuten luettaisiin julkaistua teosta,
joka päivittyy sivu sivulta.
tarkoituksena ei ole viihdyttää, mutta viihtyä saa.
tarkoitus ei ole vituttaa,
mutta lukijan havahduttaminen tunteeseen
ei ole koskaan väärin.
kommentointi on suotavaa, mutta idiotismilla
tuppaa olemaan pitkät jäljet.

ja kuten eeva-liisa manner totesi,
"haavikko sanoi sen jo.",
se siitä.

kiitos, ei koskaan anteeksi.

"Uskomatonta, ettet tajua mihin tuolla viittasin."

sanat kuin korttitalot,
sumari sanoi kaiken
haavikko sanoi ennen sitä,
mitä syitä etsiä puheelle tässä myöhäisessä,
kaatuvat eivätkä nouse liuskoiksi
painopakatut metamorfoosit mitä ikinä se tarkoittaakaan
yleisön hiljainen paheksunta tiivistyy anonymiteettiin
jossa jokainen on vapaa kuvailemaan valitsemaansa henkilöä
värikkäin sanankääntein, ”arvaa kuka dokaa liikaa turun toreilla”,
mika terho vihaa tapani kinnusta nykyään vaikka
kerran näin heidät puolalanpuistossa olat ystävällisen lähellä toisiaan
tautihan tätä kaupunkia vaivaa kun meitä on liian monta
rynnimme toistemme yli kuin pyhiinvaelluksella kun jossain
järjestetään jälleen uusi runoilta jossa aina joku tähti on kirkas
hetken aikaa
kerran junassa sanoivat ”en ole koskaan tavannut runoilijaa”
kuinka virkistävää oli silloin puhella ennen siirtymistä
ammatin velvoittamaan antautumiseen
ajatukselle tekojen keräämisestä kokemuksina
joita ei ääneen huutaisi kun koneen kapteeni kertoo
rajujen ilmakuoppien lähestyvän

jätän sanaleikit oppineille

sentimentti, sentti, sementti.
sentimentti.
parhaimmillanikin olen sentimentaalinen
yliherkkä, raaka tunteilija.
rakkauden rampauttama attila
vartomassa kattilaa.
nämä ovat ajatelmia, eivät sen enempää,
sytytin sirkusvalot tänään ensi kertaa yli vuoteen
huomaa kaksoismerkitys.
taivaanrannanmaalari on substantiivina kovin
oudoksuttava - kuka taivasta maalaisi ja miksi,
ellei kanvaasille. kanveesi on asia erikseen,
siellä maalaillaan, seinälle räiskähtää koko paletti.
pelotti, paletti, poletti, pelätti.
onnenpyörän pahaenteistä säksätystä on vaikea unohtaa
osuttuaan muinoin rosvosektoriin.
pelimerkit olivat vähissä silloinkin.

jalat avoinna altaan pohjaan

kaikki mitä pidetään luonnollisena on pyhäinhäväistys;
penetraatio ja puhelinsoitot.
sallit tarttua käteesi kadulla kun molempien suonissa kuohuu,
bussissa hapuilet kohti sormenpäitä kun kukaan ei näe.
naiset nousevat pysäkiltä ja sinä häpeät
käännät katseesi kohti ikkunaa.

tämä on totuus

puhuin runoilijan kanssa puhelimessa,
se kuulosti eriltä kuin näyttää,
sellainen syvä ja samettinen ääni
kuin 50-luvun viettelijättärellä.
jos olisin mies, housunpunttini olisi vapissut.

kirjoittaminen on vaikeaa nykyään,
palkkatyö tulee elämän tielle
eikä runoilija ole elämättä,
ei kasva eikä tuota,
eläminen pitkissä hetkissä on runoilijalle
lapsen maito, ei meistä ole
pitkiin komennuksiin.

tämä ei ole runo,
mutta tämä on totuus,
on tärpätillä siveltyjä sieluja
ja likaisia lakanoita, huoraamista vanhoille tutuille,
kun näkee sanansa painettuna sitä huumaantuu,
laskee levikkejä, tässä kuussa 60 000 ihmistä
lukee mitä mieltä minä asioista olen.

mitä haavikko sanoisi, jos tietäisi
että nykyään viiniä voi juoda muovisesta pullosta
eikä kukaan arvosta moniosaisia kokoelmateoksia.

ihmisessä on vettä niin ja niin monta prosenttia.
jokaisessa. se meitä yhdistää.
lämpötila heittelehtii kolmeseiskan kahta puolta,
kahta puolta meissä kaikissa,
syntymässä annettu puoli, sukupuoli,
eikä kukaan varmasti kysynyt
mitä mieltä asiasta mahdatkaan olla.
loppujen peilissä kaikki näytämme samalta.

sinä haluat, että on mukavaa,
sanot muistavasi tämän
ja mitä sinä muistat
on toisarvoista minulle.
niin arvokasta toiselle.

lakanoissa sinisiä kukkia,
sanoit eilen jotain mutten saata muistella,
on ollutta ja olutta,
on yhtäläisyyksiä ja merkkejä sen ilmaisemiseen,
on ja on ja on,
merkkinsä sillekin, kaikki merkattu,
matemaatikot ajattelivat tämän
minulle valmiiksi,
laitan ajatuksen mikroon ja odotan kolme minuuttia,
hämmennän puolivälissä,
on ja on ja on
lisää tähän puolikas kylki.

loppujen peilissä, niin.

--

joo joo joo, mä rakastan sua
niin kuin new yorkin luteet,
ne kuppaa kansaa minkä kerkeää,
ne kuppaa rikasta ja köyhää,
ne tulee liki, tarttuu hakajalkoineen
kun eivät muuta osaa,
niin mä sua rakastan.
enemmän kuin sua,
rakastan ajatusta sinusta,
oo siellä jossain mun ruosteinen resiina,
oo sellainen jonka voin näillä keuhkoilla
juosta kiinni
oo siellä ja minä tulen vaikket pyydä.
enkelit lentää mun uuniin,
huomenna syödään hyvin,
suljen luukut ja toivon parasta
nyt kun savanni heräilee
ja aamutähti ottaa ja sammuu itsekseen.

I

että perhosista tulisi kirjoittaa
hyönteisistä yleensäkin
raapia metafysiikkaa kasaan kun
fysiikka pettää ruumista myöten.


II

lapsena kiikuttivat minut sairaalaan
kun aikuistuin liian varhain
vaihdoin yksinäisen pillukarvan
kerran päivässä
kuuteen veriputkiloon
myöhemmin elin suklaamuroilla
ja laittikolalla
eikä kukaan sanonut mitään.
isona mutta sopivan pienenä
halusin olla palkkamurhaaja,
joku kertoi sen olevan väärin,
tappaa nyt ihmisiä,
usein olen miettinyt
saavatko tämän maan murhaajat
palkkansa könttäsummana
vai maksetaanko se
tuomiosta riippuen

näistä viimeaikaisista olen kovin pahoillani
olen lakannut itseni, mikäli niin
on mahdollista sanoa,
ottanut loparit,
laittanut hyllylle.
kuuntelen muiden kappaleita,
kuvittelen kuinka jarkko laine kääntyy haudassaan
kun vielä joskus minut yllätät

200. merkintä

I

kaipaan pohjoiseen.
kesän kuolema on niin valju täällä,
enteilee jalkakäytävillä
tulee häiritsevästi sieraimiin.
sienet kotipolun varressa kuin kasvaimet.

II

sinä ostit samaa pesuainetta kuin se toinen.
se huonompi.
koko päivän pyörin asunnossasi miettien,
mikä minua niin ärsyttää,
mikä tuntuu niin tutulta, vastenmieliseltä
miksi minusta yllättäen tuntui
niin pahalta taas.
kotiinpaluu oli sadetta,
pihlajanmarjat punastuneet omine aikoineen.
haluaisin kuvata tämän tunteen tarkkaan.

tällä hetkellä kirjoitan sentimentaalista paskaa.
se minulle jälleen suotakoon.

koko päivän olen kasvattanut hiljaisuutta
ellei lasketa kiljahdusta,
joka purkautui jokseenkin alkukantaisesti
irvokkaan lukin hypätessä olkapäälleni tyhjästä,
ellei sitten katosta,
nostin sen jalasta takaisin vapauteen,
olettaen, että peltikaton liukkaus
sen ohuita jalkoja miellyttää.
tulee kiittää näitä pieniä ärsykkeitä,
hyönteisiä monimutkaisine siipineen,
vastenmielisyyttään eritoten, mitä minä olisin
ilman sitä yöperhosta
silloin tehnyt
ellen jättänyt tekemättä sen typerän naisellisen
eleen, laskelmoidunkin, näin ajattelen myöhemmin,
vetelin olkia
korsi kerrallaan.

tänään hengitän sinua
olet lähde niin monelle hyvälle
paha pohjakerroksissa silti sama.
olen kirjoittanut sinusta paljon,
korvat särkyvät ympärillä,
särkyvät, säästyvätkö nyt
kirsisääskiseltä poukkoilulta kuinka
"me emme ole olemme emme, en tiedä
enää", vaikka piste, jossa ehkä
ei enää päde
on saavutettu.
tänään hengitän sinua,
olemme näin kunnes lakkaamme
olemme kuitenkin,
ja minä rakastan sinua
kun poskipäätäsi
nostattaa unen tuoma puna.

näinä päivinä hämmennyn niin helposti
tiistait, keskiviikot, lauantait,
tämä erityisesti
istun pytyllä ja banaanikärpänen kiertelee
pääni ympäri, laskee siipensä minne sattuu,
sanomalehden sivut kahisevat
että minä olen sinun,
olen, vaikka näinkin vähän.
hiuslakka loppuu kesken kruunun rakentamisen.
yhdeksän kuukautta olen meitä kantanut,
sekoitan juomaani syömäpuikolla eikä mikään
ole kuin kaksi tuntia sitten.
minun täytyy lakata juoksemasta.

vaikeimpia asioita ovat juuri ne,
joita emme koskaan sano ääneen.

"odotamme, odotamme,
laivat kaartelevat satamaa
"me emme ankkureita kanna,
me emme pysähdy rantaan",
minä kasvan hiekkaa, merilevää,
kraken lemmikkini meren pohjassa
lonkero heilahtaa ympäri herkän kaulan
puhtaasta pyynnöstä
odotamme, odotamme,
köli rysähtää liikettä rajoittavaan pisteeseen
simpukat kyljessä kiemurtelevat kuorissaan.."
tässä elämässä taivuin,
sanoin "sinua odotan takaisin",
sanoin "sinäkö minua rakastat",
sanoin "odotamme, odotamme.."
ja kerroin, kuinka avomerellä ajelehtiessa
rakkaus ei ketään pidä hengissä.

että mikään olisi tosi,
tai olisi olematta. olisi todellisuus.
äidin pikkupoika menee mullan alle,
ystävät jättävät kutsumatta juhliin.
tuppimunien kavalkadi tukkii päin tuheroa,
vaan tästä vaosta ei viivaa löydy
mutta rosoisia seiniä, lastittamalla laatoitettuja
kitkan kautta kuluttamalla
käteen murtuvaksi kylläkin.
tapahtui näinä päivinä niin, että eräs mies teki virheen
jota on käytettävä joskus romaanissa,
on niin paljon ideoita että syyllisyyteen tukehtuu.
lämmitän lasagnea mikrossa,
olen tv-aterioiden kuningatar,
keskeltä sopivan leveä
vaikka alle kovin taipuvainen.
hämmästyttävää, kun ottaa huomioon kullan kullitelleen
puhelimitse jostain päin serbiaa,
ensimmäinen tuoppi kesken ja "minä rakastan sinua"
meni suoraan soneran teleurkinta-arkistoon.
antaisivatkohan nauhan lainaan,
jos kauniisti pyytäisin.
että mikään olisi tosi, niin tämä sitä eniten olisi
ja silti todellisuus on ajoittain niin hatara
että sormea sopivassa kulmassa survaisemalla
voisi päästä sinne, mitä psykoosiksi kutsutaan,
edelleen olettaen että tämä
kaikki
todella
on
kuten kaikki ikävät, häpeät,
kipeät perkeleet
takaraivossa tänä päivänä
kun kultani kotiin lennähtää.

hitaasti hengitellä ajatusta
et ole minun, et enää,
et koskaan, et.
olit kieltosana jokaiseen myöntymiseen,
tanssin tiimellyksessä taivutus
jota kätesi ei kestänyt,
sinun vuokseksi uneksin kuukausia
laivoista, merestä, junista ja kissanpennuista
naisista ja hyönteisistä,
miehistä, jotka kantoivat kasvosi
kaunein kulmien kaartein.
ja vaikka olen sanonut tämän niin usein
olen sanonut, en jaksa,
olen sanonut, en kestä, en kykene
en en en en,
olen sanonut,
nyt voit sen uskoa, viimein
aikamuoto sanoissa muuttuu.

rakkaudessa köyhät, kuulkaa,
olen painoni arvosta romumetallia,
olen mutteri liikaa,
kehoni kyllästyttää niin usein
heitä, jotka omakseni tahtoisin.

--

hajatelma, muistiin merkittävä.
alku runolle, jonka sunnuntaina lausun
muistona muusalle.

jos kaipaan, kaipaan näin

kustantajat ilahtuvat kun mies puhuu arjesta
tarkkanäköisin, hellin sanoin.
olen jättänyt puumerkkini pitkin tamperetta,
jääkaapin muovisanat loppuvat kesken.
kesäisellä pilluhiellä merkattu petauspatja,
lakanat sotkettu työhön ja uneen yhtä lailla.

peilinkarmit ja ovenrivat kalisevat näyteikkunoissa,
puiden latvoissa kovin täyteläinen valo.
vaahtoisen vaalea rakkaani,
kävelen kotiin hitaasti
koiria tervehtien

P928

olen ryypännyt kolme päivää putkeen
ja totisesti, se tuntuu.
tämä on pikajuna meren rantaan,
jokaisella vaunulla oma tuoksunsa
hikeä, kusta ja vieno puuterin tuulahdus
pitkin käytävää
ostin tampereelta kolme kaljaa,
paniikki luimistelee selkärangassa
humppilassa sihautan tölkin auki.
röökikopissa on ruuhkaa,
mutta me syöpäkääryleiden käristäjät olemme
varsin solidaarista porukkaa: aina mahtuu
mukaan yksi sauhuttelija
katsomaan kuinka maaseutu tyhjenee

mutta sinä olet enemmän

2038

olet kuunkehrää ja katinkultaa,
luisevaa mustelmaa, imuvoimaa ja karhupumppua,
olen kirjoittanut niin usein
”olet..”, olet silti vain sinua,
vain, ainoastaan, väistämättä,
vain, niin kovin, siis.
hukkaan sanani sinuun,
olet runo, kesken vielä,
olet nobel, johon nimeni kaiverretaan
ennen eläkeikää, olet minussa
muttet minun,
et vielä,
mutta jos annat meille tarpeeksi aikaa kohtaamme pienessä argentiinalaisessa kylässä, sinä vaimoinesi minä itseni kanssa, me juomme ja nauramme juuri muistisi mukaisesti me otamme
käsistä kiinni kun ilta päättyy ja sanomme, ”me olimme silloin, emme nähneet”, nyökäten haluamme kaikkea parasta sinulle, kompastelet mukulakiviin, minä tuijotan selkääsi, sillä -

ei-meidän häät

minusta tuntuu, että sinä aliarvioit minua.
pidän itseäni korkeassa arvossa.
kompromissit ovat lasten ja vanhusten sopimuksia,
vain heikot tulevat puolimatkaan.
ja sata miestä ylleni, alleni, päälleni,
sinä silti --
pehmeitä kaikki. antavat periksi, liusuvat muistista.
sinä olet jäänyt.
oi kultani jos sua tanssittaa saan.

ban & drown (rakastan markku intoa)

tänään näin markku innon,
hän lainasi ameriikan rakkaimman huru-urhon kirjan
odotin odiviusta tai
jotain tutumpaa, sanasta uusia edes, mutta ei,
hänen vatsansa pinkeys tavoitteli lippahatun ruutukuviota
ponnekkain liikkein, kädessä sellainen anttilan levyosaston pieni,
rahiseva punapussi
nuoruudessa kirjat sujahtivat ahtaisiin koloihin,
nyt ne täytyy erikseen pujottaa,
sutivat sormet niin liukkaiden aivojen liitteenä
saivat minut tuijottamaan hänen ohimoaan kuin olisin imemässä ideaa
siitä mikä meidät tähän pisteeseen toi, tiskin vastakkaisille puolille
kuin tämä arkkitehtonisesti kaunis puupinta
olisi kajaliviiru vessan seinässä
sukupolvet keskenään, minä ja markku,
luulen katseeni häirinneen, liekö minusta runoksi,
”tuijottava kirjastovirkailija”,
minä tuijotin ja hän tuijotti takaisin, tuijotti niin,
että tunsin itseni amatööriksi
kuten pitääkin

näin tänään markku innon,
olikohan kahville menossa,
näin markku innon
ja sydämeni lämpes aina lappiin asti.

0

mitä sanon,
ja ennen kaikkea,
mitä olen sanomatta.
olet hiljainen hetki tässä alennusmyynnissä.

I

koskettelen sinua varoen
on vaikeaa lähestyä miestä,
joka ei vielä tiedä
kuinka paljon hän sinusta haluaa.

II

aaveet olen laskenut sinun varaasi
olettanut kovin usein
kovin monta tunnetta.
kaikki pyyntöni,
(rypistyn jalkojen juureen, olisit minun olisit edes kerran, eikö ole mahdollista jättää rehellisyys muiden huoleksi, emmekö me voisi olla edes -)
tyhjien seinien tilalla sinä seisot kuin taulu
jonka tekijä ei tiennyt, minkä karnevaalin kanvaasille synnytti.

kuun kehrää ja katinkultaa

aurinko sinä olet, sen kaltainen,
et kalpea, et häilyvä
sinä olet kallio johon itseäni paiskon
olet ranta joka ei mieleni vuorovesistä kulu
irrallinen arjesta,
kun pullot kasaantuvat jalkoihin
eikä kukaan vastaa puhelimeen
olet kaunis, minä rakastan sinua
juuri niin kuin tiiliseinää rakastetaan
sentimentaalisin elein
aurinko sinä olet, ja raajasi
merkkejä suunnistaa

jos sanoisin tätä rakkausrunoksi neruda iskisi nyrkillä haudan takaa

I

jotain minä odotan. hymyä tai
vääränpuoleista virnettä
elettä tekemään sinusta toisen kuvan.

II

ajattelin sinua tänään
puutarhassa tulevat rikkaruohoista juurettomiksi
painavan käden alla.
niin, ajattelin sinua, hymyilytti vähän.
aurinko osui ikävästi silmään
nakkelin kastematoja multakasaan.

III

ruohot tulevat liki.
nypit niitä korsi kerrallaan.

IV

että olisikin meitä.
täytyy puhdistaa kirjoituskoneen kirjasimet.
hakkaavat kaiken kahdeksi.

V

en todella tiedä, mitä ajattelisin
jos et olisi ajateltavaksi.

VI

niin monen olet kieltänyt,
minä kavahdan yhtä monta.
näissä sanoissa olet silti
sinä olet,
etkä muuksi muutu.

painaa päänsä jaloon notkoon siellä
missä tahdosta tulee fysiikkaa

montako ovea olen sulkenut perässäni
kävellyt sateeseen, sulaan, lumeen,
kulkenut naurusta hatarin jaloin
ja kapsahtanut kotiportaille kera täyden reportaasin

nyt olemassaolosi muodostuu kourallisesta irtohiuksia
kasaan karistamasi tuhkat hienovaraisiin muistutuksiin.
olen hyvästellyt sinut keittiössä,
olen jäänyt portaille katsomaan askeltamista,
hillinnyt itseni juurtumalla pulloon.

--

tämä runo jää toistaiseksi kesken
mutta on sanottava
lähtijöillä on aina helpompaa.
meille muille jää paskaiset lattiat
ja takaraivon painauma ylimääräisessä tyynyssä.

X

ihmiset tanssahtelevia varjoja
tytöt potkivat riisipussia balettiaskelein
joku näistä päivistä nyrjäyttää niskani
kaikessa kauneudessaan.

I

minun on vaikea suhtautua tähän kevääseen.
pohjoisessa kolme plussaa oli juhlan merkki
neljästä alkoi kevät
viiden kohdalla hylättiin huivit ja tanssittiin sulaa asfalttia
tytönrimpulat pitkine raajoineen
maantietä poikittain.
nyt mies pyytää sulkemaan ikkunan,
käpertyy peittoon, sukii irtohiuksia lakanaan kiinni
kylmettyy itsekseen, enemmän vierelläni.
ei voi olla ajattelematta
onko routa jäänyt käsiin
niistä vuosista kun maaliskuun aurinko oli elämän alku
kun suudelmat vaihdettiin revontulia huomaamatta.

II

ihmiskarusellissa olen ollut,
ihmisen kanssa karussa sellissä,
seilissäkin,
pyörtänyt itseni ja puheeni,
pyörinyt piruetein, piruntein,
syklissä sykkelöinyt kohti kotia
ja pudonnut kärryiltä kun pyörät ovat pyörähtäneet akseliltaan
mutta koskaan en näin läheltä nähnyt

kun kylkensä kiertää
on kelloteitse kääntynyt kohti myötäistä päivää

gospel

jokainen tölkki aina viimeinen,
jokainen pullo,
lasi,
tippa suupielessä,
jokainen aina viimeinen
ennen seuraavaa.
olen alkanut muistuttaa äitiäni
alkanut odottamaan pelastajaa,
odottamaan rajan täyttymistä,
onnen lasin,
”lopetan kun olen saanut tarpeekseni”.
juonut itseni unohduksiin.
polttanut itseni kipeäksi.
että on näinkin vaikeaa ihmisen
olla sovussa itsensä kanssa.

minusta voi tulla taivas, sanoin.
sinä et olisi revontulia,
et tähtikirkas yö
kliseet olen säästänyt herjoihin,
mutta jotain harvinaista olisit
ja olet.
kerran vuosidadassa lentää komeetta
joka heikentää
vähäisen naisen sydämen sykkeen.

I

nämä tähdet silmien sisällä
nämä yöt, ikkuna avoinna ilman tulla sisään.
hengittäminen muuttuu työksi.
puhelin heittäytyy vasten lämpövastusta
nämä eleet ovat minulle kovin vieraat.

II

käsi vasten reittä paljastaa
kuinka huonosti olen elänyt.
elänyt silti.
meidän on tämä kimmeltävä maailma,
hullujen
ja syötäväksi liian sitkaiden.

III

ajatella; koko elämä henkistä taistoa.
miekkojen kalsketta jokainen hengenveto.

IV : huomioita näistä sanoista

pelätessään itseään ihminen saavuttaa
tarkkanäköisyyden, kylmyyden, loogisen plusmiinusnolla-ajattelun.
kaikki kappaleet kuin kuulisi ne viimeistä kertaa.

keikalla tänään noin 18.00 turussa, vallattomassa kevätjuhlassa,
satamakatu 27.

tjeu: http://vapaakulttuuri.blogspot.com/

on täysin selkeää, että tellus pyörii itsensä ympärillä
täysin selkeää, että aina jossain suu on kuiva,
aina jossain
joku kuolee
hiekkalaatikolta asfalttikokoiseksi
tarina on sama kerrottuna monella suulla.

etteikö olisi ilme hieman toinen
uusi jollain tapaa, voisi kutsua
vieraaksi ellei olisi
yhä niin tuttu

kuinka olet pysynyt samana nämä vuodet

hupaisasti nokkela yritys olla hupaisasti nokkela

I

jos on jotain muistettava,
niin kivun määreet.
kuinka paljon kukin sinuun sattui,
ja koska, kuinka sattui,
että sattuikaan sattumaan.
kuinka lähellä toisiaan sattumat
(toistaessani itseäni kuvittelen
karaktäärini nokkelanpuoleiseksi.
todellisuudessa minun on vaikea hahmottaa
pilkun paikkaa, yhdyssanoja muodostelen
mieleni mukaan, koen sen olevan
runoilijan oikeus
mikäli mitään oikeutta kenelläkään
itseään on runoilijaksi sanoa).
pöydällä nähtävissä ssri-liuska,
yes sir, olen buugi edelleen,
mutta tällä iällä ei pitäisi
tanssia ihan joka yö.
napit pingollaan jokaisissa housuissa,
paidoista turha edes puhua,
montaasinkaltainen käsitys
kevät on uusi syksy
ja molempina masentaa.

II

lapsina pojat hyppivät lätäköissä,
nyt samat jätkät hyppivät katoilta
kurahanskana kivetykseen.

kaikesta huolimatta minulla on luomiesi kartta

katsotko, kuinka bosbor laittaa rantaviivalle vastaan
opitko olemaan itsessäsi?
me olemme hiekanmuruja jotka lähtevät aina aallon matkaan
päätyäkseen takaisin rannalle.
soudamme, huopaamme, seilaamme, otamme aikamme
ja sovimme interaktiivisesti sopivamme toisiimme.
kuinka tällaista elämää kukaan voi elää
ellei yhteisestä tahdosta
ja pelosta
että kun päästämme irti osumme romanssien
hautasaattueisiin, kerta toisensa jälkeen
hautaamme perunaiset, punaiset haaveet
luovutamme luojan luoman unelman
ja edelleen minä jännitän näppäimistön edessä
jännitän ääneen näitä sanoja

loimaa-tampere-turku I

läheisyydestä sen verran, että tapan huonekasveja
hengittelen bentseeniä enkä koskaan pyydä anteeksi
silloin, kun pitäisi.

I

luulin, että sanat loppuisivat kesken.
silti olet miltei samoin
sama, miltein.

II

menikö kumpikaan meistä kauemmas
aamulla vedän lämpöä sisääni,
olet niin kiinni, etten tiedä puhuako miehestä
vai pojan kaipuusta äitinsä syliin.


III

kaipasinko ihoa vai ihmistä
on niin kovin vaikea asettua tähän tilaan.
nahkasaapikas jalassa vielä
ei tiedä, pitääkö pukea
vai riisua kaikki sukkia myöten.


IV

minä rakastan sinua.
tämä on ensimmäinen runo, jonka kirjoitan.

I

tuo aurinko sisään.
kuin jokin kirja, jota ei saa luetuksi,
jätän paperit
ja lauseen


II

suurena sulkana vasten taivasta
cirrostratus, lämpimän enne atmosfäärissä
vai stratos-,
et ole kertomassa.
minä muistan sanat, en niiden merkityksiä.
kylpytakissasi kuninkaiden väri, reitesi
jalopuina niiden alta.
sinun tulee kylmä,
et ymmärrä kuinka läsnä pohjoinen minussa on.
kuin omenapuiden vesiversot
tai luvaton askel kun nurmi taipuu
sitä tahtoen.

pastissi

koivut niin vakavina, ylösalaiset kehikot
kuin nainen, joka odottaa tulevansa puetuksi.
voisi luulla sanan jäävän.
monet luulevat.
asetan paperit painamaan sängynlaitaa.
kirjoituskoneen kalkatus muuten niin elävässä talossa
jokainen isku musteesta ihoksi.
olet mies, jonka vuoksi silkkisukkia käytetään
saat minut unohtamaan
rivien avaruuden.
tässä mielessä olemme asetelmiimme sopivat.

olet sydämen sytytystulppa, soiva kruunu sankarin otsalla.
olet glaseerattu kermaleivos, väistämätön pako sukkahousuissa,
hivutat reittä ylös
kunnes purkaudut kokonaan.
olet lemminkäinen kiurussa, vihersilmäinen arkkiperkele
riiaat männyt piloille,
pieni perunamaa vilkkaan tien varrella,
multiin suojattu peltilaatikko,
korukivi kyrvännokassa olet
natiseva raami siihen maailmaan, jossa ihmiset tekevät töitä
eivätkä koskaan opi ruotsia.

rivi 24, paikka 2

isäni, omani, joka makaat mullissa nokialla,
lumettuna olkoon hautasi, en etsi lapiota
luodakseni polkua kotiin

tuliko minusta mitä halusit
kun hyväilit vatsanahkaa
kun annoit minulle toisen nimen

tapahtuiko pahin pelkosi
kun panttasin klarinettisi
päästäkseni berliiniin

onko maan alla kiperät kulmat kääntyillä,
onko kihlattusi portinpielessä kiinni
helmat harmaana,
haperoina,
kätensä haparoiden,
oliko lahjahevosen suuhun katsottuna lapin helena
vai tussahdus kylmää ilmaa?

antaisitko minulle anteeksi, jos kertoisin
olen hyljännyt herran huoman ja haureillut ympäri eurooppaa
että äidistäsi muistan vain harvat viikset
että hän ei muistanut minua ollenkaan -
rakkaasi tuskin muistaa mikä päivä, uusivuosi on
maaliskuuta ja toissaviikko viime vuosi mutta sinut,
sinut hän muistaa, olemme vieneet kuvia,
hän katsoo kuvaa ja kauhistelee vanhasta muistista
kuinka haudattuja pitäisi kohdella, varoen elämöintiä,
"isänsä tytär tahtoo painaa päänsä vasten multaista rintaa"
me tiedämme, että kuolleet eivät vähästä kauhistu.

kun eläkeosuutesi lakkasi tulemasta
päästit minut pahasta pahempaan
ja jos olen rakastanut kuolleita miehiä
voin vihata sinua samoin säännöin

mutta sinusta minä olen
ja sinusta ovat entisen vaimosi tunnistamat silmät
sinun tapasi hämmästellä, nostaa kulmia,
rakastaa ihmisiä, joiden silmät syttyvät ymmärrykseen,
rakkaus kaikkeen, mikä minussa on kaunista
mikä minussa
on

sinun
on voima
ja tämä lihan saavutus
sukuhautaan asti
iänkaikkisesti

aaa..

men.

mustetahra I

kuinka kuka tahansa on, kuten kuka tahansa tulee kohti, askeltaen epätahdissa, irrallaan kaikesta, mikä on totuuteen verrattavissa oleva vahva, sykähdyttävä oletus olevaisuutemme pysyvyydestä pölyisillä papereilla sanalliset skorpionit
sinä olet, ja niin on hyvää ja kaunista, painaumat vaahtomuoviin yhtä lailla sinua, yhtä lailla minusta,
luvatta,

yhtä lailla pyyteetön oletus tahdosta,
että haluan sinua,
julistan itseni mureneviin selkämyksiin.

sitten tulee sinistä, olen opetellut uusia maneereita, suin tukkaa suliksi, olen pulloposkinen mia farrow pelastusarmeijan jakkupuvussa
kompuroiva pari kenkiä
ja pitkiä, pakokauhuisia sukkia.
sitten tulee sinistä, vastentahtoiset sormet vasten märkää haarakiilaa
kuin jokainen piilokuva sinusta hiljaisilla rullilla,
"messinki, joka kaikuu, mutta josta ääni ei irtoa"
ja syvämerinen välke rikkinäisessä tutkassa, jonka ainoa kieli on save our souls, morsen pitkää ja lyhyttä kortta
kun kuplat lasissa asettuvat.

hallelujah

valutan hornitosia kurkusta alas
televisio ja islam uhkaavat länsimaista sivistysvaltiota
mutta kristillistä fundamentalismia ei kukaan
uskalla mainita.
elän vahvassa oletuksessa;
kukaan
ei ymmärrä
mitään.
kaipaan aseellista vallankumousta,
maailmanloppua, suurta tulvaa,
apokalypsia,
onni ei tule uskomalla.

--

commodore 64

taputtelen luottomuusan päätä,
on perjantai jossain, missä nimipäivillä on merkitystä.
toista vuorokautta aurinko helottaa kohti.
sinusta olen kiitollinen.

monta hajatelmaa

mä annan sulle aurinkoisia aamuja, syötän kesän ensimmäiset mansikat. oonko muka koskaan pyytänyt muuta kuin läheisyyttä. maalaan tuhkalla rantuja naamaan.

käsissä tuntuu hassulta. isä meidän, voisitko maksaa poissaolostasi vielä. rahat riittää ehkä kahteen perunaan.

miehet tekee rakkauden hattutemppuja, lähtee aina jonnekin. täytyy palkata uusi valmentaja, mun puolustus on heikoilla. enää ei pelata tasaisella kentällä.

mitä jos tekisin susta lauluja. kielet katkeilis. et sä sovi riimeihin, haikumittainen mies, tykkään siitä miten sun silmät loistaa kun innostut. mä kaipaan sua.

minua voisi pitää ehdottomana

I

mä käytän isoja sanoja,
heitän paskaa tuulettimeen.
missä vaiheessa sua alkaa pelottaa,
että entä jos olenkin tosissani.
sä oot niin sileä, että tekee pahaa,
sanat valuu selästäs kuin lasta kylvettäis.
oon heittänyt kiljua miesten naamoille,
nyt saan niiltä synttärikortteja.
älä huoli.
jos vihaan sinua, vihaan korkeintaan vuoden.

II

alkuperäisteoksia roikkuu seinillä.
olen keskeneräinen taulu
vuodelta 2008.
eroahdistus on ykseyden alkusoitto,
ei meidän.
minun.
sormet musteessa palaan keskinkertaisuuteen.
jonain päivänä lähdet.
juodaan olutta.
muistellaan.
aikaa on, ja maalia vaikka muille jakaa.

elämä on

niinpä niin, onhan sitä
tullut nussittua, joskus akti
sekoittuu rakkauteen, joka sanoo sulle
elämä on kun keittelee
nuudeleita, maissia ja tonnikalaa, tietää
että vihaat sitä miten elämä on sen kanssa.
tapaa miehiä sen aikana, sen jälkeen,
kaikki on ikävän panemista hengiltä,
sen etuhampaat oli niin isot
että sua vitutti kun katkoit omasi,
sit tulee rottia nahkatakeissaan, ne suitsuttaa sua
ja panee takaapäin likaisella sohvalla,
nöyhtäisten tyynyjen tuoksu kelpaa romantiikasta,
kun niille suljet ovesi, olet
yksin yksin yksin mustassa kuilussa
josta sinut pelastaa viimeinen oljenkorsitukkainen serotoniini-adonis,
avaa sun lukkos niin hyvin että kun tulet et voi lakata
valumasta imelää mehua sen naamalle, oli se sitten
verbaliikkaa tai humalaisen solkkausta,
näet unia taloista joissa asuu kaikki elämäsi miehet
ja peset niiden paskarantuja rakkaudesta soikeana,
viimeinkin sinulla
on merkitystä
nämä pallientakaiset tyyssijat saavat sinut tuntemaan
maailman akselin paisuvan poskeasi vasten
kuinka mieluusti joisit pöytäviinaa heidän navoistaan
kestäisit hetken ajatuksetta
kumpaan reikään tänään annetaan
hengen haavaan vai ruudin riipomaan pään puoleen
ja jos tämä myrsky sisälläsi joskus ottaa tyyntyäkseen
muista rakastua kirjanpitäjään,
jolla on solmio suorassa
ja hiljalleen lipuva
harmaa kieli.

liian jyrkät portaat (toistaiseksi nimetön)

I

kirkasotsaiset hullut ja kuninkaat,
me kaikki varastetaan toistemme puheita,
säilötään ne aivojen muukalaislegioonalaisten taskuihin.
selaan kirjoja, etsin runoja siitä yhdestä naisesta
joka kurotteli takapenkiltä,
varasti saksalaisen herrasmiesjuopon
kirpeän karamellisydämen.
mulla oli sulaa suklaata sormissa,
suutelin suupielistäsi sokerit pois.
sanoisin sua makeeksi, mutta mulla on
sydämen diabetes.

II

kanaalit yhtä kelmeitä kuin silloin, laitan
tähtiä korvalehtiin. kuljetaan ympyrää koko yö.
huoltoasemalla kerään kiviä kun kaljaa ei myydä.
löydän minnille sydämen muotopuolen,
se vie sen tuliaisiksi sipooseen,
teen omastani paperipainon.
sulle ei tarvi tuoda mitään muotoja,
sähän oot neliulotteinen mies,
joka lennättää musteisen ruumiinsa ulos
jos keväällä raottaa varoen ikkunaa.

missä vaiheessa sinusta
tulee hän.
onko se, kun lakkaa ajattelemasta
toinen on läsnä. muistan ne portaat
syksysi satoi, satoi,
yhä sataa jossain -
mutta sinulle tämä on, odottamatta
kuin hiutaleiden hori-zentaalinen matka
ja polkupyörän korjaamisen taito.

husqvarna

tartun sinua kädestä ruotsalaisessa supermarketissa
pyydän ostamaan vaaleanpunaisen pesuvadin, poskipäät samaa sävyä.
jos keksit minulle lempinimiä, piiloudun pakaste-altaan taakse viilentymään.
en pysty kirjoittamaan onnellisena.
se saa odottamaan lähtöä.
lähetän sinulle postikortteja kunhan vähän vanhenemme,
kunhan vähän vanhenemme.
en muista, missä kaupungissa hapuilin sitä viimeistä sanaa,
amsterdamissa kompastuin raiteisiin. olisi pitänyt huomioida
tilanteen ironia.
syleillä näitä enteitä.

minun ystäviäni ovat kuolleet runoilijat,
miehet joita en koskaan tavannut
kulkevat mukanani kaupungista toiseen.
olin kymmenen kun ginsberg kuoli, kultainen
allen, auringonkukkajumala,
sinä kuolit 11 vuotta sitten
ja minä ymmärrän sinua vasta nyt.
istun pikajunassa tampereelle
en pidä autoista, ne pelottavat minua, istua nyt
metallisessa peltipurkissa anjoviksen lailla
odottaa törmäystä, luovuttaa elämänsä toisen käsiin tai
yhtä lailla omiinsa, luovuttaa niin lähelle, näköetäisyydelle
kaahaavan hullun syliin työntää pää kilometrinopeutta
mitä milloinkin, ajattelen neilia, hän olisi ajanut
meidät molemmat meksikoon kuolemaan
oman kuolemansa itse elääkseen iäti.

saat minut hymyilemään tiettyä symmetriaa.
minä en halua rakastua sinuun.
lapan partasuuta riisikasaan.
167 kilometriä olettaen, että olisit kotonasi,
että olisin linnuntiellä,
kaksi tuntia yksitoista minuuttia
jos haluaisin ajaa autoa vaikutuksen alaisena.
yksitoista euroa kuusikymmentä senttiä
kolmetoista euroa kaksikymmentä senttiä
ja pari lätkäjätkää myöhemmin -

kun kiertelen
olet hattarakone

otan itsestäni aikaa, mutten halua nähdä
sinua verkkareissa

minä olen inuiitti, harvinaista kansaa
sukupuolisessa puutossa

ota hakku
ja paukuta läpi

montako vertausta vaaditaan
tuomaan mies sisään

tästä olen kiitollinen:

että on puita
joiden alle laskostaa itsensä.

I

olenko jättänyt jo jälkeni sinuun
näyttänyt pisteen mahdollisuuden
antanut pakotien näistä sanoista
mikä on, on malttamaton muutoksessa
ja mikä ei, ei koskaan tule olemaan aloillaan.

II

olet niin kevyt,
olet kuin silkkipaperia riipisi
käsissä siivettömän pöly, henkäys
kesäistä virtaa
kun tuulee mereltä kalliolle.
kulkisit tänne pimein mielin,
palvottua pakanamaata
jalkojesi alla,
pihakivetyksessä hiljainen syke

niin kaukaa

III

maan takaa
olen viimein
tullut kotiin.

muiden sanoja selatessani en saata ymmärtää
kuinka ne ovat uskaltaneet unohtaa sinut lauseistaan.
kun makaat raajasi levällään, sormenpäissä tähdet,
olet aurinkokunta.
avaruuden laajeneva äärettömyys ei hämmästytä minua enää.

täällä kaikki on toisin.
minun huoneissani.
ei pehmeyttä, ei nojaamista poskeen,
minulla on jälleen huono päivä.
monta hyvää ennen tätä.
sinun on vaikea nähdä kuka olen.
kenen kanssa sänkysi olet jakanut.
ei siitä voi olla vihainen,
harvoin itsekään ymmärrän,
kuka minuun näinä päivinä asettuu.
minun huoneissani, yläkerran ylhäisessä yksinäisyydessä
tilassa, jota kukaan ei saata penetroida,
kuplassa, eksentriassa
maalaamassa miellytystä olotilaksi.
älä pidä tätä pahana.
näitä päiviä on.

havunneulanen pystytetty tien viereen
on odoteltu onnellisempia päiviä.
hangen naarmuttamat jalat
vai toisinpäin –
onko matka mittaa vai määrä,
hiilloksen kuumottavat kasvot kuisina unina
poski vastavirtaa huuhdellut

kyllä kyllä, meillä on aikaa
pappi siunaa englannissa elektroniikkaa
luojalle kiitos siitä
että voimme kirjoittaa hänestä
pienin alkukirjaimin

kyllä kyllä, minä odotan huomisen hyminöitä
kuinka suloisesti nyrpistät nenääsi
haukotukseen
ja kuinka se tarttuu minuun
kuinka tartun sinuun

kyllä kyllä, et pelkää singulariteettia
mutta minä en tahdo kuolla venymiseen
minulla on parempia suunnitelmia
raajojen levittämiseen

kyllä kyllä
minä rakastuisin sinuun
jos muistaisin miten se tapahtuu

kyllä kyllä
on kaikki mitä uskallan sanoa
vähän nyökyttää päätäni
kyllä kyllä
tässä on hyvä
kun olen ja olet
hartain ottein

kyllä kyllä

hitaasti päivää

ja mitä meistä tuli
pahoinpidellyistä lapsista
oksennuksia korjanneista
päitä paikanneista
kun äitisi veri valuu vasten lapsen sormia
toivot että olisit tarpeeksi vahva
nostaaksesi sen veitsen etkä enää välitä siitä
kuinka sanasi soivat
soivatko
itketkö
annatko itsellesi anteeksi
kun
isäsi on kuollut äitisi on kuollut
ei kuikaan ole kuollut eivät
aaveet koskaan kuole

364 ja puoli

vuoden viimeinen päivä

rotat ovat vallanneet laivan.

kuvittelitko todella

etten kirjoittaisi sinusta,

sinusta, sinusta

kun toit minulle sanat

uhrilampaan

luulitko, etten käyttäisi sinua

kunnes jäljellä ei olisi

mitään.

vuoden viimeinen päivä,

minulla on ihmisiä, joita rakastaa

suudelmia hukattavaksi

ja kuusen latvassa foliovittu.

yöni odotin päivän valkenemista

364 päivää ennen tätä

osa niistä sinua.

vuoden viimeinen päivä

oletko loukkaantunut siitä

mitä minun täytyi sanoa

että olet seinä, josta kaiku

ei kimpoa.

josta sana ei helähdä uudeksi.

vuoden viimeinen päivä

ryhtyi pakkastamaan

hanki saappaan alla

vuoden viimeinen päivä

olet lopussa

olen lopussa

meille ei ole loppua

alutta

on vain olutta ja muutama muisto

peiton alla

oli neljä lämmintä jalkaa.