rivi 24, paikka 2

isäni, omani, joka makaat mullissa nokialla,
lumettuna olkoon hautasi, en etsi lapiota
luodakseni polkua kotiin

tuliko minusta mitä halusit
kun hyväilit vatsanahkaa
kun annoit minulle toisen nimen

tapahtuiko pahin pelkosi
kun panttasin klarinettisi
päästäkseni berliiniin

onko maan alla kiperät kulmat kääntyillä,
onko kihlattusi portinpielessä kiinni
helmat harmaana,
haperoina,
kätensä haparoiden,
oliko lahjahevosen suuhun katsottuna lapin helena
vai tussahdus kylmää ilmaa?

antaisitko minulle anteeksi, jos kertoisin
olen hyljännyt herran huoman ja haureillut ympäri eurooppaa
että äidistäsi muistan vain harvat viikset
että hän ei muistanut minua ollenkaan -
rakkaasi tuskin muistaa mikä päivä, uusivuosi on
maaliskuuta ja toissaviikko viime vuosi mutta sinut,
sinut hän muistaa, olemme vieneet kuvia,
hän katsoo kuvaa ja kauhistelee vanhasta muistista
kuinka haudattuja pitäisi kohdella, varoen elämöintiä,
"isänsä tytär tahtoo painaa päänsä vasten multaista rintaa"
me tiedämme, että kuolleet eivät vähästä kauhistu.

kun eläkeosuutesi lakkasi tulemasta
päästit minut pahasta pahempaan
ja jos olen rakastanut kuolleita miehiä
voin vihata sinua samoin säännöin

mutta sinusta minä olen
ja sinusta ovat entisen vaimosi tunnistamat silmät
sinun tapasi hämmästellä, nostaa kulmia,
rakastaa ihmisiä, joiden silmät syttyvät ymmärrykseen,
rakkaus kaikkeen, mikä minussa on kaunista
mikä minussa
on

sinun
on voima
ja tämä lihan saavutus
sukuhautaan asti
iänkaikkisesti

aaa..

men.