täällä kaikki on toisin.
minun huoneissani.
ei pehmeyttä, ei nojaamista poskeen,
minulla on jälleen huono päivä.
monta hyvää ennen tätä.
sinun on vaikea nähdä kuka olen.
kenen kanssa sänkysi olet jakanut.
ei siitä voi olla vihainen,
harvoin itsekään ymmärrän,
kuka minuun näinä päivinä asettuu.
minun huoneissani, yläkerran ylhäisessä yksinäisyydessä
tilassa, jota kukaan ei saata penetroida,
kuplassa, eksentriassa
maalaamassa miellytystä olotilaksi.
älä pidä tätä pahana.
näitä päiviä on.

olen piirtänyt hitaita hetkiä itseeni
päivämäärät, henkäykset kun –
piirtänyt itseeni, tehnyt itsestäni
kävelevän menetettävien almanakan,
alma, mater, opin äiti ja akka
tehnyt itsestäni opinkappaleen
uskonlahkon
jos kestät tämän olen iäti sinun

on taas sellainen yö, ettei oikein kysele keneltäkään mitään,
kävelee jääkaapille ja ottaa kaljan, jos ne ei oo siellä enää
ne on jossain muualla ja niitä riittää aina.
puhunko tietynlaisista ihmisistä, ehkä, vaikea päättää kun on
hukannut itsensä siihen tyttöön joka lähti omaisuus putkikassissa
haistatti vitut miehelle jota rakastaa vieläkin, sellainen
olen ollut aina,
haistattanut vitut niille joita rakastan
ja muistanut painottaa, että "jonku muun ko mun".
kyllä niitä muita on ollutkin.
sä seisot kalliona niitä tyrskyjä vastassa, sä et kysele,
sä et enteile mitään mustia pilviä ja yhtenä päivänä sä huomaat
olevas mä ja mä rakastin sua kaiken sen läpi.
miten sen parisängyn alle keräänty villakoiria, niin monen ihmisen
kuolleet ihosolut ja hiukset ja rakkaus muodostivat juoksevia palloja
jalkoihin, ne juoksi vastaan kun toin sulle kahvia kunnes otin sängystä
jalat irti, ei kukaan sitä nitinää kestänyt eikä se talokaan lopulta,
se on purettu ja unohdettu sen sähkötolpan mukana johon maalasin
tikku-ukkoja osoittelemassa aseella, että tätä on kapitalismi, sänkyjä
ilman jalkoja ja märehdittävää monen vuoden takaa,
ketä itken kun olen unohtanut sinut

ja sitten oli yks sellainen tyyppi jota mä kuvittelin kaltaiseksi,
ihan kuin kukaan voisi koskaan nähdä näiden kalan aivojen läpi ja
ymmärtää miten valo mulle suodattuu aamuisin noiden samojen verhojen läpi
ja aina kun katsoin ikkunasta sä heijastuit ja lopulta peilistä katsoit
sinä sen saman tyypin olan yli ja mä olin jossain muualla
mä luulen että join siellä kupin kahvia ja pyytelin kaduilla anteeksi jotain
jonka kaikki jo halus unohtaa

kauppiaskatu

mene, mene, mene
on muitakin maailmoja
kuin nämä vähäiset kädet,
kerro terveiset
tämä on turku.

on sääli. lumi putoaa pakkasena portaiden juureen
minulla on sellaisia päiviä että kosketan näppäimistöä kuin säveltäisin.
montako yötä on kulutettavaksi vielä.
että odottaisin kuolemaa, että odottaisin sitä pimeää jossa on vain ei-mitään,
vain, kuin olemattomuus olisi jotenkin kepeää
kuin ymmärtäisin mitä on mennä puiden taakse ja kadota.

liikun ympäriltä tyhjää huonetta kuin joku katselisi

Q: tiivistää maailmankaikkeus yhteen lauseeseen - siksi tämä vaiva

haluan itseni digitaaliseen muotoon jotta voin myöhemmin katsella
liioiteltua makuuhaavahymyäni tuhansilta ruuduilta
laittaa sormet sisään yhtä aikaa
itseni kanssa

A: ei ole vastausta jos sinä et suostu puhumaan

paljonko olet valmis maksamaan
jos kerron sinulle, että tuhannet katselevat
henkilökohtaisen maailmasi hidasta romahtamista
reaaliajassa joka ei liiku mihinkään
vaan pysyy
jatkuu
niin kauan kuin sinäkin jatkut
mikäli pystyt

meidän on löydettävä kohdeyleisösi, rakas
kantapääsi painuvat niin syvästi lattiaan
että olen pian mustasukkainen

että minuus pysyisi kerrankin, kirkkaana
että tummat vedet eivät ulottuisi rantaan
vaan taivas olisi iäti sama,
vailla huolta,
hiljainen
kuin puiden alle taipuvat ruohot

I

ikkuna on jäätynyt kiinni
ja kaikki ne sanat joita halusin lausua
ovat menneet.
on ollut niin vaikeaa niin kauan
etten tiedä paremmasta enää
orkidea pöydällä tiputtaa kukan
yksi kerrallaan.
ketä odotin jos en sinua
mitä kaipasin jos en epäselvyyttä itseeni
kyllä, olen pahoillani
mutten pahoitteleva
sade loppui enkä enää kaivannut
syliä johon koti olisi syntynyt
koska koteja tehdään
ei löydetä
eikä vastavaloon katsoessa
näe ääriviivojen rajaa

IO

elää aikojen taakse
tottuneena puolivaloon
kuinka se laskeutuu poskipäitä
vaiti, lipuen
kuten pitkin patjaa aamuyöstä
ihmiskarusellina
kohti hiljaisuutta
kohti unta


II

ajattelin vuosia taakse, koehenkilö, näin
monen varjot, vakavat,
poskien rosoista pintaa.
epäilyksettä olit siellä
missä minäkin
kun kuu laski vain noustakseen taas
ja kaikki välissämme
laski sykettä peläten
kuinka se lakkaa

taivaat syttyvät. onko niitä tarpeeksi palaa.
kantavat kasvojaan kuin kuolleet
naamiot elämälle tehty, eläimistä,
elävään. odotan lähtöä vielä, odotan paluuta
olisin sisältä hiljaa
kuin huomista ei