on taas sellainen yö, ettei oikein kysele keneltäkään mitään,
kävelee jääkaapille ja ottaa kaljan, jos ne ei oo siellä enää
ne on jossain muualla ja niitä riittää aina.
puhunko tietynlaisista ihmisistä, ehkä, vaikea päättää kun on
hukannut itsensä siihen tyttöön joka lähti omaisuus putkikassissa
haistatti vitut miehelle jota rakastaa vieläkin, sellainen
olen ollut aina,
haistattanut vitut niille joita rakastan
ja muistanut painottaa, että "jonku muun ko mun".
kyllä niitä muita on ollutkin.
sä seisot kalliona niitä tyrskyjä vastassa, sä et kysele,
sä et enteile mitään mustia pilviä ja yhtenä päivänä sä huomaat
olevas mä ja mä rakastin sua kaiken sen läpi.
miten sen parisängyn alle keräänty villakoiria, niin monen ihmisen
kuolleet ihosolut ja hiukset ja rakkaus muodostivat juoksevia palloja
jalkoihin, ne juoksi vastaan kun toin sulle kahvia kunnes otin sängystä
jalat irti, ei kukaan sitä nitinää kestänyt eikä se talokaan lopulta,
se on purettu ja unohdettu sen sähkötolpan mukana johon maalasin
tikku-ukkoja osoittelemassa aseella, että tätä on kapitalismi, sänkyjä
ilman jalkoja ja märehdittävää monen vuoden takaa,
ketä itken kun olen unohtanut sinut

ja sitten oli yks sellainen tyyppi jota mä kuvittelin kaltaiseksi,
ihan kuin kukaan voisi koskaan nähdä näiden kalan aivojen läpi ja
ymmärtää miten valo mulle suodattuu aamuisin noiden samojen verhojen läpi
ja aina kun katsoin ikkunasta sä heijastuit ja lopulta peilistä katsoit
sinä sen saman tyypin olan yli ja mä olin jossain muualla
mä luulen että join siellä kupin kahvia ja pyytelin kaduilla anteeksi jotain
jonka kaikki jo halus unohtaa