tämän runon lopettaminen on ,

miksi minusta tuntuu kuin olisin elänyt
kahden keski-ikäisen miehen elämää
vaikka olen parikymppinen
eikä minulla ole munia?
olen törkeä, olen holtiton,
poltan sisällä ja karistan tuhkaa näppikselle,
vonkaan kun ei saisi enkä anna kun pitäisi
ja vihaan naisia jotka kirjoittavat tällaisia runoja.
eniten kaipaan, että olisi joku, jolle puhua
joka ymmärtäisi,
ja jos joku erehtyy ymmärtämään koen sen loukkauksena
älyäni kohtaan,
varsinkin kun huomaan olevani typerä,
itsekeskeinen ja ilkeä.
syyllistän muita omista virheistäni, mutta jos joku erehtyy
luulemaan, että hänen tuskansa on suurinta mitä on nähty,
todistan mielelläni häntä vastaan, koska ei ole kenenkään kipua,
jos ei minun, aina ensiksi minun.
vihaan ihmisiä jotka sanovat minulle vastaan
mutta enemmän niitä jotka eivät uskalla
enkä kuuntele kumpiakaan
siideriä valuu poskelle eikä itkeminen ole auttanut vuosiin
mutta itsetuhoiseksi en kehtaa ruveta.
kirjoitan piilotettuja itsemurhaviestejä
sadassa runossa
ja kun viimein ymmärrän olevani masentunut
masennun entisestään.
olen pyytänyt anteeksi liikaa
enää en jaksa, edes itseäni
eikä peilissä ole ketään joka taputtaisi olalle.
tämän runon lopettaminen on kuin elämän lopettamista
pilkkuja pisteiden sijaan
eikä minulla vieläkään
ole munia
vaan dramaattisen naisen luonne
paksun tytön ruumiissa.

baise moi

kaikki on tässä, tiedätkö, ne kaikki ihot joita olet nuollut sellaisella intensiviteetillä johon en itse koskaan pysty, nuolet maistellen jokaisen irrallisen ihosolun niin että naiset ovat makuja sinulle,
ei, en minä pysty sellaiseen. minä en halua nuolla kenenkään selkää, en halua kiveksiä suuhuni, ja jos sen teen, en tee sitä nautinnosta. minä haluan tuntea miehen sisälläni, se on sinulle yhtä tyhjän kanssa, sinä minussa, ei, se ei kiinnosta sinua. henkisyys, maisteleminen ja kokeminen ennen kaikkea ovat sinulle tärkeimmät. ja samalla kun keskityt itseesi, panet minua takaapäin, ehkä haet jotain henkistä yhteyttä joka toisi älymme lähelle toisiaan, yhdyntään, minä ajattelen kaikkea muuta paitsi sinua. en kliseiden mukaista kauppalistaa, mutta sointukulkuja, entisiä miehiä ja niitä keitä aion vielä panna samalla intensiivisyydellä millä imet niskaani kuin lapsi imee nisää, voin olla seksuaalisuutesi ravintona tässä ja nyt, minun syytäni tämä kaikki, aloitteiden teko ja kyrpäsi vasten persettäni, mietin tiikeriraitoja jotka näkisit jos kiimaltasi ehtisit katsoa ja mietin, että jos ihmisyyden ydin on tässä, minä irtisanoudun ihmisyydestä kokonaan, koska kun ihminen elää elämänsä kokonaan jossain muualla, kokematta sitä mitä hän historiankirjojen mukaan todella kokee, hän ei ole edes elossa, vaan hän on haamu, ja ajatukseni harhailee toteamukseen

eniten minä halusin sinua kun olit kaikkea muuta kuin mitä olet minuun tultuasi tullut olemaan.

onnea uuteen kotiin

tulin tupareista joissa isäntä kouri tissejäni,
haukkui naiset huoriksi ja sammui
leuka rinnassa kiinni.
asunnon sijainnista olin kateellinen
keittiön ikkunasta näkyi teollisuushallin valot.
nyt, jos koskaan
hän kirjoittaa hienoja runoja.

häälahja

verisiä möykkyjä takertuu vessanpöntön pohjaan
pihapuussa räkättirastas tai joku sen sukulainen.
voitan lotossa tänään, ilmestyn pikkumustassa kylille,
makea elämä odottaa sitä, joka pukeutuu parhaiten.
ensitöikseni ostan hirvilammille uudet hampaat.

en ajattelisi tätä lauselmana

pyydänkö anteeksi jo, olen uneksinut tämän
kun sinä tulet, otat käteni omaasi ja reisien väliin
kankaan hiljainen rahina
enkö koskaan anna sinun ymmärtää

että minuus pysyisi kerrankin, kirkkaana
että tummat vedet eivät ulottuisi rantaan
vaan taivas olisi iäti sama,
vailla huolta,
hiljainen
kuin puiden alle taipuvat ruohot

sulle ja mulle. enemmän sulle, kuitenkin, aina.

joskus varmaan ajattelit etten olisi minä
että olisin monta muuta ja kaikki ne joiden nännit
tunnet yhä suussasi, etten olisi lihaa ja verta vaan
henki joka tekee sinusta vielä jonkun tärkeän
minun nimelläni on raskas kaiku sinun makusi
on suolainen sillä ei ole yhteyttä eikä tarkoitusperä
koskaan vastannut sitä minkä näit kun katsoit
aamulla peiliin, että olet pettänyt itsesi vaatinut liikaa
kaikki mitä rakastit katoaa eikä se satu.

varsinais-suomen runoviikon avajaiset bar kukassa 3.11.

transsi. ettei näe silmiltään
mikä silmitön on se jonka värit vaihtuvat aamuja
kerraten etteivät laudat kantaisi,
päivä kohtaisi kaikua seinän pielestä.
pysähtyä ajovaloihin niin ettei enää
ajatukset ilmassa hiljaisia
valon kärjet katki tätä kaikkea,
muistijäljet

käännös
minne pitikin

sunnuntaina kello 20.15-21.57

teen mitä tahansa. en tee mitään.
oikeassa oleminen on niin helvetin raskasta,
tiedät
kaiken
mitään et halua odottaa.
pulloja pulloja, pitäisikö
huolestua
itsestään, jos kukaan muu ei.
jos sanovat jotain en
kuuntele,
en kuuntele yleensäkään, ihmisten
tylsämielisyys hermostuttavaa,
yritän puhua runoudesta, toisten runoilijoiden
kanssa keskusteleminen on
jokseenkin arvotonta. en minä teille
kirjoita, itselleni kenties. onko muusan pitäminen
vanhanaikaista, onko se edes kannattavaa.
jos kärsimyksen kautta kirjoittaisin
paremmin
olisin voittanut jo j.h. erkon ja hesarin ja mitä
näitä nyt on. mutta annan niiden ajatella. se tekee niiden elämästä
helpompaa; miten ylevä oikeutus pelkuruudelle!
ihmisestä syntyy
Suuri Runoilija.
tänään luin taas bukowskia, hank vihasi hännystelijöitä
minulla ei ole sellaisia ja jos olisi, en
osaisi suhtautua ihannointiin.
kirjoitan tätä runoa osissa,
haen oluen ja tupakoin ja kirjoitan lisää ja mietin taas,
bukowski kuoli yli seitsemänkymppisenä, onnensa
kukkuloilla, talo ja nainen ja kuusi kissaa
viina ei maistunut, poreallas ja meditaatiota
syöpä
viimein
lopullinen koettelemus, hank
oli tottunut niihin, hank
oli nähnyt sairaalat ja oksentanut verta
jättänyt hyvästit elämänsä rakkaudelle
sairaalassa, lähti itsekin
sairaalassa, pääsikö hän
janen luo.
olen yksin ja se tekee minut levolliseksi.
suhteettoman helppoa olla
suhteeton, näin on ollut
jo kauan.
ja mielummin ajattelee olevansa oma itsensä
rakastavansa itseään
kuin että olisi joku
maailman loppuun saakka
että olisi joku
ja jonkun kautta saavutettu
seesteinen onni.
ei sellaista ole.
miksi aina tiedän kariutuvat romanssit,
miksi jään,
miksi alati kaipaan menneeseen.
elää kaikki se, jota vielä kammoksuu,
kipeät katseet heikossa valossa, siksikö juuri
aamuisin mies on kauneimmillaan.
maailma syntyy joka aamu
kun nainen harjaa hiuksiaan, sanoi se
sukupolvikuvaukseen erikoistunut kirjailija, mitä syntyy
minusta kun karttelen kampaa, tupakoin
liikaa ja kiroilen alati.
runoutta.
kuinka pitkälle tämän voin venyttää,
ajatukset.
on sunnuntai jälleen, yksi monista,
masentava päivä, kerrassaan, harmaa
ja ahdistava, mietin että mietitkö ja jos
niin mitä, luultavasti et,
olen nämä sanat niin usein ajatellut.
ja yhä maailma pysyy,
akseli vino, me tiedämme,
me tiedämme,
maailma pysyy ja sunnuntait
sen mukana.

en mä paljoa ajattele. uimahyppyjä ja kööpenhaminaa. puhutaanko kansainvälisestä rahastorakenteesta. sun pitäis tehdä se. mä teeskentelen. szymborska kiinnostaa mua enemmän. että miten nobelisti oli niin hempeä. tai juuri siksi. "hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa, ainut maailmassa." ja sit sen naama on tommonen, poissaolevan haaveileva hymy pokkarin kannessa. mä tiedän et sä haluat et mä kirjotan susta. joinain päivinä mä voisin vaan olla, silleen et mä en oikeestaan olis täällä, olisin hiljaa vaan. vieraita tulee ja menee mut ne ei koskaan lopu, mä en saa rauhaa näiltä olemisen ääniltä. kaikki kahisee ja todellisuus kahisee sen kanssa. väännän rautalangasta mut se katkeaa aina.
jos kukaan on koskaan ymmärtänyt mitään mun täytyy olla väärässä paikassa.
horoskooppi käski pyytää anteeksi mut oon mielummin lapsellinen.
sitä mahdollisuutta ei kaikille suoda, mut mä en voi kantaa ees itseeni.
en mä paljoa ajattele. jos mun pitäis olla valona yössä kaikki menis hukkaan.