pastissi

koivut niin vakavina, ylösalaiset kehikot
kuin nainen, joka odottaa tulevansa puetuksi.
voisi luulla sanan jäävän.
monet luulevat.
asetan paperit painamaan sängynlaitaa.
kirjoituskoneen kalkatus muuten niin elävässä talossa
jokainen isku musteesta ihoksi.
olet mies, jonka vuoksi silkkisukkia käytetään
saat minut unohtamaan
rivien avaruuden.
tässä mielessä olemme asetelmiimme sopivat.

monta asiaa samasta miehestä

pihapuun varjossa suu
suut
suutelet
ja hengitän syvään

olen antanut
niin paljon
väärää ymmärrystä
kurottanut sormea kohti tyhjää

niin pahoillani

olen nähnyt ripsistä putoavan pisaran
ja toisenkin
dortheavej
ennen kuin kaipasin sinua

painan ja päivitän
odotan että suola kuivuu poskeen
ethän antaisi minun
antavan periksi

sinä et ole mitään verrainnoillista
ihosi ei
samettia satiinia pumpulia polyesteria ainoastaan
sinua

olen vahvana
yritän
pysyä
itsessäni

ihmisvesiputouksen syntymä

hautuumaan kiviportaat
silmiini ilman liike
sammuneet kynttilät
kuu täydempi
kuin

hän huitaisee käden kasvojen edestä, välinpitämättömänä, kuin olisi kyllästynyt kaikkeen mikä elämää ympäröi. ilma sakeana sellaisia lausahduksia, joita ei sanota ääneen paitsi elokuvissa, niissä, joita katsotaan yksin poskipäät märkänä. mietin mitä täytyy tehdä ollakseen onnellinen, edes vähän.
katselen iltaisin laihoja kauniita naisia, pitkätukkaisia, sorjia, tungen lisää suklaata suuhuni, lupaan, että huomenna, heti huomenna herään koivunvitsana, jolla on c-kupin tissit. ja sitten puut, paljon puhutut haavat, tahmeat, kuka niitä muistelee jos ei hän, kiven lämpö kesakoilla, reiden ympäri tummanpuhuvaa helminauhaa painaumat, ota minut nyt ota vaikka väkisin, hän ei pyytänyt ketään ja silti ne tulivat aina. ”joko sä tapat itsesi tai jatkat elämistä, välimuotoja ei ole”, hän muistaa ja minä muistan; jokaisen sillan päässä on joku odottamassa, sinua varten tai sitten jotain toista, joka saapuu varoen helmansa liikkeitä tuulenpuuskaa vasten

että minuus pysyisi kerrankin, kirkkaana
että tummat vedet eivät ulottuisi rantaan
vaan taivas olisi iäti sama,
vailla huolta,
hiljainen
kuin puiden alle taipuvat ruohot

olisin itse puhumani valo

kaikki mikä kerran oli sinun,
linnut vasten syvää sineä
kerrostalojen järjettömyys
kadut, joilla loska jäätyi äkkikuolemaksi
neon naisten poskipäillä
messiaan jalkojen juureen samettinsa punervaa
aamut, joina tiesit missä heräät
ja nekin, kun olit täysin tiedoton
tapahtumahorisontin vääristymästä
huoltoasemien yksinäiset myyjät
lapsen keltaiset kurahousut läheisessä
leikkipuistossa kymmentä vaille neljä
eräänä torstaina kun menneet kahisivat
kultaa ja oranssia asfalttiin
bussimatkat vieraisiin kaupunkeihin
baarit, joissa et halunnut juoda
kävelykadun kuollut rotta, jäykistynyt hampaineen
kaikki lehdet puissa, puut lehtineen
pystysuora aava aavemastoineen,
veden tuntu, virran tuntu
alastomaan ihoon,
kaikki lumen alla elää
kaikki uuden kuun alkua
kaikki mikä kerran oli sinun
on syntynyt kuolemaan
sen tiedät etkä muuta
itsellesi koskaan kaipaa

hyvää syntymäpäivää

I

kun ei ole lämmin
miettii, mikä oli niin täydellistä
mikä ajoi tähän pisteeseen
jossa tapahtumahorisontti katoaa
kuulopuheisiin
syytöksiin
nostalgiaan
kiertoilmaisuihin
kommunikaation täydelliseen hajoamiseen
eikä taivas
ole pelkkää harmaata
se on kulunutta sohvatyynyä
vinossa huoneessa kun männyt
pudottavat paksua lunta lattialle.

II

palata alkuun, ihan alkuun
huomatakseen ettei tiedä missä
alut ja loput enää ovat,
kaikki limittäin,
anteeksiantamattomia anatomiset
yksityiskohdat kaikki yhdentekeviä
mikäli on ainoutta
on ajatus
ikkunasta kylmää
on huominen
ihan kuin
tänään.

että tällainen tiistai

outoja elektronisia ilmiöitä,
paniikinomaisia häiriöitä,
ettei mikään toimi ettei mikään toimi
ettei mikään
värivaloja valoja väreissä kaiken välissä
ajatus siitä että olisi tasattava tilinsä
sopeuduttava ajatuksiinsa löydettävä
tie
joka ei hakkaa jalkoja lihasta
mikä risteys tämä on kun kukaan ei selviä eteenpäin
ja keneltä kysyttiin
neuvottomina
onko vasen oikea oikea vasen vai
onko helpointa pysähtyä
sinne missä kuuset taipuvat
raskaina maahan