hän huitaisee käden kasvojen edestä, välinpitämättömänä, kuin olisi kyllästynyt kaikkeen mikä elämää ympäröi. ilma sakeana sellaisia lausahduksia, joita ei sanota ääneen paitsi elokuvissa, niissä, joita katsotaan yksin poskipäät märkänä. mietin mitä täytyy tehdä ollakseen onnellinen, edes vähän.
katselen iltaisin laihoja kauniita naisia, pitkätukkaisia, sorjia, tungen lisää suklaata suuhuni, lupaan, että huomenna, heti huomenna herään koivunvitsana, jolla on c-kupin tissit. ja sitten puut, paljon puhutut haavat, tahmeat, kuka niitä muistelee jos ei hän, kiven lämpö kesakoilla, reiden ympäri tummanpuhuvaa helminauhaa painaumat, ota minut nyt ota vaikka väkisin, hän ei pyytänyt ketään ja silti ne tulivat aina. ”joko sä tapat itsesi tai jatkat elämistä, välimuotoja ei ole”, hän muistaa ja minä muistan; jokaisen sillan päässä on joku odottamassa, sinua varten tai sitten jotain toista, joka saapuu varoen helmansa liikkeitä tuulenpuuskaa vasten