a lame pastiche for bukowski

what is left to say?
i am here
with my cigarettes
the few thousand songs on my playlist
all sound alike
the nights have grown dark
as they always do
in late october
the beers I drink
all taste stale
all the men
disappear before dawn
and for that I am grateful
what is left to say
if not to tell of the days
when all is still
my small, smoke stenching room
a haven, the eye of a storm
that I keep waiting
that never comes
and on this night I see
that life is not hard
at all
life is like a half-limb penis
of a lover
inside a tugging hand
caressing through the dark
caving
into the slumber
of a life
never truly lived.

jean-louis kerouac 12.3.1922-21.10.1969

ti jean, 40 vuotta tänään kuolemastasi.
sen kunniaksi pastetan tänne muutaman runon, jotka
kirjoitin syntymäpäivänäsi vuonna 2008.

the beaten side of the track
where i found you, where i
always would

kun katselen sinun aikaasi
kaikki on samanväristä.
punainen ei kulu vuosissa
kuten miehet
ja naiset,
kuten aatteen väri kuluu ja tummuu kankaaseen.
katu, jolla luultavasti kävelit,
tai maili sinne tänne
jollain näistä sadoista menneistä
tuhansia reittejä kotiin mikään ei sinua
saanut pysähtymään, ellei sitten lasilliselle
tai henkosille
tiedän että matkaseurasi ei
koskaan
pysähtynyt, ei mielellään
se sanotaan niin kuin vastenmielisistä asioista;
venytetään sanan alku - eeeiiiiii
mielellään.
etkä sinä ennen aikojasi
pysähtynyt, jos
rajallisena tämän hetken mieltää


kenen tie,
jolle lähden, uskallanko
lähteä alkuunkaan nämä
kysymykset ja tuhannet muut
kuten sinun, teidän,
susipoikien arveluttavat seikkailut
ja arvaukset tulevaisuudesta, minua vaivaa
onko tiellä päätä jos ei hauta
ja mihin se johtaa jos
matka itsessään ei olekaan
matkan syy?



sinussa maantieteellinen
venyi venyi venyi kunnes
sinun syntymäpäiväsi tänään,
olet kauan kuolleena
kauan elät vielä ja kysyn;
haitko itseäsi takaisin
teidenvarsilta, kahviloista
kaupungeista joissa
kukaan ei kysele nimiä –
unohditko
itsesi sinne uudestaan

jacky-boy, raiteista syntynyt,
etäisyydet eivät sinua
pelasta


olet etelään sidottu,
kitkan tuoksu sieraimissasi
se kaikki kiitää ohi
harvinaisin nähtävyys;
ihmisyys, avaraa
kunnes sokeutuu,
itse avaruus, siinä
hetkeä ennen raiteenvaihtoa
alla hakkaavat kiskot vieneet
moneen paikkaan moneen aikaan
olit aina reunalla, aina
pystyyn
kuollut – mutta muistona

halusit olla elämää suurempi,
ylsit sekavaan,
mielesi elämästä vauhkona
loppuun saakka,
jacky-boy, forever you’re loved
forever the road in you
belongs

“for no matter
the road
is life”

------------------

lopulta
tahdon luokseksi niihin pölyisiin huoneisiin
joita on sadoittain tuhansittain
miljoonia samanlaisia halpoja huoneita
joissa on rumat verhot ja kuluneet kalusteet
matossa verta kusta sylkeä spermaa
kävelyreittien painaumat lattiassa
polttomerkkejä linoleumissa
kaakeleissa säröjä, katossa kosteusvaurio
ja lampuissa sirisevä valo
vuosikymmenten takaista
sykkeen ja synnin pullistamaa
elämää
paita rikki mieli rikki lasin reuna
rikki viiltää huulta joka suullinen
housut avoinna kalja kädessä
päiväpeiton päälle kuuntelemaan
kusen lorinaa
naapurin voihkintaa
television kohinaa
vuokraemäntää vältellessä
viski maistuu paremmalta
kuin kunniallisten miesten suut

niihin pölyisiin
unohdettuihin huoneisiin
tahdon kanssasi
tahdon
repiä sinut sieltä
verhon takaa
nylkyttämään jalkaani
keskellä yötä
herään syke kädessä
siinä pölyisessä huoneessa
tässä pölyisessä huoneessa
kaikissa tuhansissa sadoissa
huoneissa joissa sinä
olet koskaan maannut
etkä koskaan maannut
sellaista naista kuin minä
tällaisena yönä kuin minä
olen kirjoittamassa
että tahdon
sinut näkemään tämän päivän
vanhoilla silmilläsi
kuolleilla silmilläsi
kertoisit
ovatko kaikki päivät
kaikki päivät
ja kannattaako vielä yrittää
vai onko kaikki
tehty ja kaikki mennyt
todella mennyt

pääseekö sinne takaisin

I

olo kuin rikkinäisellä polkupyörällä
ponnekaasutettujen renkaiden hakkaama raato tien vieressä
miten kertoisi siitä kiireestä joka iskee kesken ajatuksen
minut on jätetty ja hylätty niin usein etten löydä edes sytkäriä yöpöydältä
veikko huovinen on kuollut mutta havukka-aholla on yhä monta ajattelijaa
en yritä julistaa mitään yritän olla vain ihminen
missä helvetissä se liekki on

II

vaatekasoja huoneen nurkassa
kissankarvoja miehen tuoksuja
isopahkala kävi katkolla, miten se pystyi
duras joi loppuun asti
viskikännissä kirjoittaminen
on jumalaton suoritus

III

näin viime yönä unta vihaisista karhuista
talon nurkilla on pyörinyt sekava hippi
se nylkytti jonkun jalkaa
ja kertoi nussineensa koiran kanssa
tässä todellisuudessa ihmisen on nukuttava sikeästi
tai ei nukuttava ollenkaan

IV

runoelma toimii kolmessa näytelmässä
opin sen ammattikoulusta
draaman kaaren viehkot piirteet
joihin sovitetaan elämän irrationaalisuus
lisätään se, mikä on tosi
vain kirjoittajan silmissä
ja teeskennellään, että se kaikki
on kaukana todesta