ja kun minusta viimein tulee suuri suuri suuri
ajan painepesuria turun torilla
missä äijistä tulee spurguja ja spurguista
housuunsa paskovia, punottavia huokos-olioita
joiden ihmisarvo määritetään kun et halua
sellaisen istuvan viereesi bussissa
vaikka sillä on "sun ikäisiä lapsia"

naiset kaltevine korkoineen kallistuvat kohti kirkkautta
kohkaavaa mainosnäyttöä, jonka joku asianomainen nimesi
kauppiaan munanjatkeeksi
miten ne pysyy tolpillaan tässä säässä,
naiset ja kauppias,
sitä kompastuu ihan itsekseen kun tiellä on
pulujen paskat, humaltuneiden lasten
kohmettuneet klimpit huulikiiltoa ja tervaa

mutta se painepesuri,
mandariinit kukkakaalin lehtivihreät ja kesäisin ne tennarin
alle murskatut mansikat
muutama lokki, ollaan lähellä merta
eikä kasualiteeteilta pelastuta
pullanmurut ja vanhat muorit
puhtaaksi tyynni
bussikatoksen alla

hän huitaisee käden kasvojen edestä, välinpitämättömänä, kuin olisi kyllästynyt kaikkeen mikä elämää ympäröi. ilma sakeana sellaisia lausahduksia, joita ei sanota ääneen paitsi elokuvissa, niissä, joita katsotaan yksin poskipäät märkänä. mietin mitä täytyy tehdä ollakseen onnellinen, edes vähän.
katselen iltaisin laihoja kauniita naisia, pitkätukkaisia, sorjia, tungen lisää suklaata suuhuni, lupaan, että huomenna, heti huomenna herään koivunvitsana, jolla on c-kupin tissit. ja sitten puut, paljon puhutut haavat, tahmeat, kuka niitä muistelee jos ei hän, kiven lämpö kesakoilla, reiden ympäri tummanpuhuvaa helminauhaa painaumat, ota minut nyt ota vaikka väkisin, hän ei pyytänyt ketään ja silti ne tulivat aina. ”joko sä tapat itsesi tai jatkat elämistä, välimuotoja ei ole”, hän muistaa ja minä muistan; jokaisen sillan päässä on joku odottamassa, sinua varten tai sitten jotain toista, joka saapuu varoen helmansa liikkeitä tuulenpuuskaa vasten