minun ystäviäni ovat kuolleet runoilijat,
miehet joita en koskaan tavannut
kulkevat mukanani kaupungista toiseen.
olin kymmenen kun ginsberg kuoli, kultainen
allen, auringonkukkajumala,
sinä kuolit 11 vuotta sitten
ja minä ymmärrän sinua vasta nyt.
istun pikajunassa tampereelle
en pidä autoista, ne pelottavat minua, istua nyt
metallisessa peltipurkissa anjoviksen lailla
odottaa törmäystä, luovuttaa elämänsä toisen käsiin tai
yhtä lailla omiinsa, luovuttaa niin lähelle, näköetäisyydelle
kaahaavan hullun syliin työntää pää kilometrinopeutta
mitä milloinkin, ajattelen neilia, hän olisi ajanut
meidät molemmat meksikoon kuolemaan
oman kuolemansa itse elääkseen iäti.