fiktiivinen runo oikeista ihmisistä

mitä jos et koskaan tule. mitä jos en pyydä,
en tartu käteesi, jos kurotat kohti mennyttä,
mitä jos minä olen aavikko ja sinä olet tullut minuun kuolemaan.

on meri, ja sen takana on maailma, tiedän,
osaan lukea karttoja, nähdä niiden litteät muodostelmat,
tässä olen minä
ja siellä olet sinä,
kuka sinä olet nyt, atlakset eivät kerro.
tulen unissani niin kauas,
ja aina sinä suljet oven.

on meri, ja se on syvä, loputtoman tuntuinen.
puolassa seisoin itämeren rannalla,
toin kotiin kiven rannalta, jolle kuoli sotilaita
saksalaisten tykityksessä. meri oli harmaa,
horisontissa keikkui laiva, kuin tyhjän päällä seilaten.
myöhemmin tuhlasimme slotymme sormusautomaatteihin,
kaljaan, vodkaan ja halpaan kuohuviiniin.
kumosimme maljoja kuin selällään retkottavat jumalat,
hillittömästi, armotta, nukahtaen ennen aikojaan.

mitä jos on meri, ja aavikko, ja monta pulloa siinä välissä,
on ajatuksia, joista ei saa otetta,
ikäviä muistoja joita ei voi poistaa,
on monta suuntaa joista kaikki ovat vääriä,
monta jokirantaa joista mikään ei oma,
jotka kaikki johtavat mereen,
suureen, yksinäiseen,
on savu joka liikkuu huulilta kohti iltaa
ja olet sinä
tämän kaiken keskellä minun sylissäni
nuorena poikana vielä,
suu avoinna jonain kuumana päivänä
josta vuosia eteenpäin kohtaamme laiturilla
joka kelluu joessa joka johtaa mereen
joka on yhtä suuri
ja yksinäinen
kuin meidän lyhyen historiamme merkinnät
minun pienessä mielessäni,
marcus, jos palaan kanssasi tienviereen kädet kylminä,
sielu kuluneena, vihassa ja pelossa,
jos kesäyöt muuttuvat valoisista etelän pimeään
oletko vielä se
joka sanoo

”tästä saadaan vielä hienoja muistoja”