on kaksi miestä ja he molemmat
hymyilevät yhtälailla
samaan aikaan
ajan ollessa oletettavasti lähempänä ellipsiä
kuin lineaarista järjestystä
kiertävät toistensa kasvot
eikä kukaan enää puhu
pariisin metrolinjoista
jotka risteilevät reisillä suoniksi tulleina
kukaan ei enää osaa vastustaa valoa
joka osuu solisluun kuoppaan
ei sen muotoilua hatariksi sanoiksi
joista olen puhunut
niin monelle
samassa tilassa
laskelmat kylkeni kaartuvuudesta
xy + xx = olemme
yhdessä
niin

vasten

tahdoin