kiitos!

minua herkistää ajatella,
että rakkaani kuoli toisessa maailmansodassa.
ei kuollut, mutta ajatus uhrautumisesta vieraalla maalla
minun ja lastemme puolesta
vetää naisen hiljaiseksi.
sen takia lontoo kiihottaa minua,
siellä harmaus on elämäntapa,
naiset rumia ja miehet jumalaa lähellä.

suomessa hirvilammi kierii tahmaisella parketilla,
suomessa kalja on syyttä kallista,
suomi on
paska maa
eikä turussa
ole edes metroa.

täällä toinen maailmansota on hengen asia
piripäisten veteraanien kansallinen monumentti
jonka seurauksena meillä on
hippien kansoittamia
hienoja omakotitaloja.

miehet tulivat takaisin
miten kuten
palasina, vajavasina tai muuten vain sekaisin.
lappi paloi, sukuni paloi, ehkä mummostani tuli evakossa
niin helvetin katkera.

romanttisia pommituksia ei ole.

mutta lontoo,
lontoo on toipunut, sen kadut
ovat kaikista harmaista kauneinta!
savusumua silmissäni vielä
tapailen seinänvierustaa
ja kiitän sotiemme veteraaneja
koska jos hitler olisi voittanut
koko britannia olisi karsittu miehistä
joiden poskipäät kohoavat taivaaseen
kuolleen jumalan patsaina
miehistä joiden kello viiden sänki
on ruohonkorsien hivuttautuvaa kiimaa kesäisin,
joiden kasvonpiirteet muistuttavat
miehestä riippuen
james mcavoyta, stephen moyeria tai
robert pattinsonia
kolmen ison, henkevän, jumalaisen
guinness-tuopin jälkeen.