se tulee hypähtelemään aina jotenkin niin keväisenä
niin ettei sitä osaa odottaa
ensin kesken työvuoron, tiskin reuna yltää vyötäröön
palkitun arkkitehdin suunnitteleman aulan marmori
kalpenee sen notkahtelevan askeleen alla
ja sitten pihakivetykselle
kun tukka on pystyssä ja ahdistaa,
samaan seurueeseen puistossa
eikä sille sano mitään
mutta se häälyy olemassaoloaan jokaisen lauseen ylle
lopulta se leikkii olohuoneessa itseään
maalailee sellaista kuvaa josta usein puhun
ja siinä on vieläkin jotain,
miten sen tukka roikkuu silmillä paksuina kimppuina
ja vaikka ei muista missä on itse ollut,
sen tietää vieläkin
sillä on vihreää silmissä,
vitun rokkitähti
nyt se istuu tuossa
pitelee itseään niin kuin lapset
jalkapöydät vaaleaa karvaa
mitä sille sanoisi
kun vaihtaa huonetta
vapisevin jaloin
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti