tänään hengitän sinua
olet lähde niin monelle hyvälle
paha pohjakerroksissa silti sama.
olen kirjoittanut sinusta paljon,
korvat särkyvät ympärillä,
särkyvät, säästyvätkö nyt
kirsisääskiseltä poukkoilulta kuinka
"me emme ole olemme emme, en tiedä
enää", vaikka piste, jossa ehkä
ei enää päde
on saavutettu.
tänään hengitän sinua,
olemme näin kunnes lakkaamme
olemme kuitenkin,
ja minä rakastan sinua
kun poskipäätäsi
nostattaa unen tuoma puna.

näinä päivinä hämmennyn niin helposti
tiistait, keskiviikot, lauantait,
tämä erityisesti
istun pytyllä ja banaanikärpänen kiertelee
pääni ympäri, laskee siipensä minne sattuu,
sanomalehden sivut kahisevat
että minä olen sinun,
olen, vaikka näinkin vähän.
hiuslakka loppuu kesken kruunun rakentamisen.
yhdeksän kuukautta olen meitä kantanut,
sekoitan juomaani syömäpuikolla eikä mikään
ole kuin kaksi tuntia sitten.
minun täytyy lakata juoksemasta.

vaikeimpia asioita ovat juuri ne,
joita emme koskaan sano ääneen.

"odotamme, odotamme,
laivat kaartelevat satamaa
"me emme ankkureita kanna,
me emme pysähdy rantaan",
minä kasvan hiekkaa, merilevää,
kraken lemmikkini meren pohjassa
lonkero heilahtaa ympäri herkän kaulan
puhtaasta pyynnöstä
odotamme, odotamme,
köli rysähtää liikettä rajoittavaan pisteeseen
simpukat kyljessä kiemurtelevat kuorissaan.."
tässä elämässä taivuin,
sanoin "sinua odotan takaisin",
sanoin "sinäkö minua rakastat",
sanoin "odotamme, odotamme.."
ja kerroin, kuinka avomerellä ajelehtiessa
rakkaus ei ketään pidä hengissä.

että mikään olisi tosi,
tai olisi olematta. olisi todellisuus.
äidin pikkupoika menee mullan alle,
ystävät jättävät kutsumatta juhliin.
tuppimunien kavalkadi tukkii päin tuheroa,
vaan tästä vaosta ei viivaa löydy
mutta rosoisia seiniä, lastittamalla laatoitettuja
kitkan kautta kuluttamalla
käteen murtuvaksi kylläkin.
tapahtui näinä päivinä niin, että eräs mies teki virheen
jota on käytettävä joskus romaanissa,
on niin paljon ideoita että syyllisyyteen tukehtuu.
lämmitän lasagnea mikrossa,
olen tv-aterioiden kuningatar,
keskeltä sopivan leveä
vaikka alle kovin taipuvainen.
hämmästyttävää, kun ottaa huomioon kullan kullitelleen
puhelimitse jostain päin serbiaa,
ensimmäinen tuoppi kesken ja "minä rakastan sinua"
meni suoraan soneran teleurkinta-arkistoon.
antaisivatkohan nauhan lainaan,
jos kauniisti pyytäisin.
että mikään olisi tosi, niin tämä sitä eniten olisi
ja silti todellisuus on ajoittain niin hatara
että sormea sopivassa kulmassa survaisemalla
voisi päästä sinne, mitä psykoosiksi kutsutaan,
edelleen olettaen että tämä
kaikki
todella
on
kuten kaikki ikävät, häpeät,
kipeät perkeleet
takaraivossa tänä päivänä
kun kultani kotiin lennähtää.