heti kun keskustelu kääntyy sinuun,
siihen tulee kitkerä sävy.
oletko tästä onnellinen.

fiktiivinen runo oikeista ihmisistä

mitä jos et koskaan tule. mitä jos en pyydä,
en tartu käteesi, jos kurotat kohti mennyttä,
mitä jos minä olen aavikko ja sinä olet tullut minuun kuolemaan.

on meri, ja sen takana on maailma, tiedän,
osaan lukea karttoja, nähdä niiden litteät muodostelmat,
tässä olen minä
ja siellä olet sinä,
kuka sinä olet nyt, atlakset eivät kerro.
tulen unissani niin kauas,
ja aina sinä suljet oven.

on meri, ja se on syvä, loputtoman tuntuinen.
puolassa seisoin itämeren rannalla,
toin kotiin kiven rannalta, jolle kuoli sotilaita
saksalaisten tykityksessä. meri oli harmaa,
horisontissa keikkui laiva, kuin tyhjän päällä seilaten.
myöhemmin tuhlasimme slotymme sormusautomaatteihin,
kaljaan, vodkaan ja halpaan kuohuviiniin.
kumosimme maljoja kuin selällään retkottavat jumalat,
hillittömästi, armotta, nukahtaen ennen aikojaan.

mitä jos on meri, ja aavikko, ja monta pulloa siinä välissä,
on ajatuksia, joista ei saa otetta,
ikäviä muistoja joita ei voi poistaa,
on monta suuntaa joista kaikki ovat vääriä,
monta jokirantaa joista mikään ei oma,
jotka kaikki johtavat mereen,
suureen, yksinäiseen,
on savu joka liikkuu huulilta kohti iltaa
ja olet sinä
tämän kaiken keskellä minun sylissäni
nuorena poikana vielä,
suu avoinna jonain kuumana päivänä
josta vuosia eteenpäin kohtaamme laiturilla
joka kelluu joessa joka johtaa mereen
joka on yhtä suuri
ja yksinäinen
kuin meidän lyhyen historiamme merkinnät
minun pienessä mielessäni,
marcus, jos palaan kanssasi tienviereen kädet kylminä,
sielu kuluneena, vihassa ja pelossa,
jos kesäyöt muuttuvat valoisista etelän pimeään
oletko vielä se
joka sanoo

”tästä saadaan vielä hienoja muistoja”

"forever and always for you"

minä rakastin sinua kerran.
sinä tiedät sen ja minä tiedän että taivas
ei ole pelkästään sininen, linnut laulavat monin äänin
eivätkä kuolleet löydä aina kotiin.
rakastin sinua, ja sillä on arvoa.
joskus vielä ajattelen menneitä hellämielisen nostalgian vallassa,
ja kun olen löytänyt risteyksen,
josta tiedän, mihin kääntyä,
me tiedämme, sinä ja minä,
että minä rakastin
enkä ole siitä pahoillani
sillä aika on pysähtyneiden hetkien jatkumo,
mitään emme ole menettäneet
ja herran vuonna 2007
on käteni yhä avoinna
sinun tarttua.

kirjoittamisesta

olen kirjoittanut paljon "runoja",
jotka ovat olleet tarkoituksellisen kryptisiä,
ts. jääneet tahallisesti "kesken",
tai olleet sanoja sanomatta mitään.
tätä ns. valmista mallia karsittuani
punainen lanka on runouden suhteen hukassa.
miksi teen tätä, haluanko, pystynkö, osaanko,
olenko koskaan valmis.
ja miksi hylkään ilmiselvästi kaikille vähänkään
runoutta tunteville kelpaavan "asiakirjapohjan"?

ilmiselvää on, että massat tuntevat vetoa
suoruutta kohtaan, kun taas nk. eliitti,
runouden kenttää aktiivisesti seuraava (ja usein myös
sitä itse luova) marginaali arvostaa eniten nimenomaan
kryptisyyttä, tarkoituksenmukaista epäselvyyttä,
"ilmaa toisistaan irrallisten sanojen välillä".
näistä mieltymyksistä molempia olen käyttänyt,
mutten soveltanut; olen ollut vuoronperään joko-tai,
en koskaan sekä-että.

mitä tehdä tälle ääripäiden välissä sukkuloimiselle,
mitä tehdä sen aiheuttamalle ahdistukselle?
toiset menevät "opiskelemaan" luovaa kirjoittamista.
minä en edelleenkään usko siihen, luovuuden opiskelu,
tai pikemminkin
sanataiteen opiskelu on ajatuksena niin vallattoman vastenmielinen,
että minun on vaikea ottaa tosissani ketään, joka mainitsee
opiskelleensa luovaa kirjoittamista, dramaturgiaa, mitä tahansa.
minun on vaikea ymmärtää ajatusmaailmaa sen takana.
mistä lähtien taiteen tekemisen on voinut koulussa oppia?
riittääkö, että heiluttelet hyviä arvosanoja sisältävää
oriveden opiston paperia ilmassa? tippuvatko kustannussopimukset
taivaista (ja kustannussopimukset ovat toinen asia, johon olen
alkanut suhtautua suurella vastenmielisyydellä, mutta siitä kenties
toiste)? tulevatko kriitikot, suuret ja pienet, jalkojen juureen
huutamaan hoosiannaa? poltetaanko kaikki
vuosisatoja aiemmin ilmestynyt runous juhlallisella roviolla,
koska se on "paskaa sinuun verrattuna"?

runous on valjastettu markkinatalouden alaiseksi
siinä missä muutkin taiteet.
runoilijan tulee saavuttaa, tulla näkyväksi,
tehdä elantonsa sanoillaan.
hupaisaa kyllä, muutama sata vuotta sitten tämä ei
ollut kovinkaan poikkeuksellista.
nyt niistä pennosista taistellaan hampaat irvessä.
kuka kirjoittaa myyvintä runoutta?
kuka saa suurimman kustannusyhtiön rahakkaimman sopimuksen,
kuka osaa antaa nokkelan mystisiä haastatteluja
vähän suuremmille lehdille, kuka nuolee massojen runoutta koskevat
ymmärtämättömyyden haavat ensimmäisenä umpeen..
kuka on mediaseksikkäin?
tämä on erittäin olennainen kysymys.
samalla tavalla kuin ns. tavallisessa maailmassa,
myös runouden maailmassa on "julkkiksia".
jokainen vakavasti kirjoittava haluaa siihen
marginaalin marginaaliin, joko salaisesti omissa
fantasioissaan tai pyrkii päämääräänsä täysin avoimin aikein.
ja jos tämän kiistää jopa itselleen, on hakoteillä.

ja kenties kirjoittamisen vaikeus tällä hetkellä
ei koskekaan minua, vain kaikkia muita, ns. yleisöä.
jos en kirjoita kirjoittaakseni itseäni "runojulkkisten"
kastiin, voisi ajatella minun kirjoittavan "vain pöytälaatikkoon",
vaikka todellisuudessa kirjoitan, koska muuta en voi.
itselle kirjoittamisen ja julkisen piehtaroimisen ristiriita, siis.
tämä taas johtunee osaksi lähestyvästä runokeikasta, joka on
allekirjoittaneen ensimmäinen. matalan profiilin pieni tapahtuma
henkilöhistoriaa ajatellen tärkeässä kaupungissa.
onko oikein mennä esittämään tiettyyn asetelmaan aseteltuja
sanoja, saati niistä ruodittavia kirjaimia taiteena?
myöntää pitävänsä tekstejään runoutena?

ja vaikka olen tuntenut murroksen itsessäni, sanoissani,
se ei tule ennen näiden kysymysten ratkaisemista itselleni.

varsinainen mikko mallikas

hellin kaikista otti minut vertaisenaan,
runkkasi itsensä loppuun asti kun ei osannut muuten tulla
ja pahoitteli roiskittuaan spermaa
sängynpäätyni verhoilulle.
häntä ajattelen lämmöllä vieläkin.

olen aina ajatellut hautoja hiljaisina paikkoina,
ettei sieltä kukaan huutelisi perään.
siksikö ihmiset tekevät ristiretkiä toistensa ruumiiden ääreen,
kertoilevat liikeistään, äiti äiti pääsin kouluun
äiti äiti kun puhun tälle kivelle minun on kylmä
äiti äiti olen menettänyt tarkoituksen enkä tiedä miksi haluan kaatua
loskaan kierimään.
onko siellä liian hiljaista.
riivaamme kuolleita elämän murheilla
kiinnostaako heitä, onko sielua, joka kuulee
ne pienet rukoukset aamuyöstä
valvovatko kerran niin elävät kehot maakerrosten alla,
kiiriikö surun tuntu paljastettuja luita kohden.
äiti äiti mikset voi kuolla jo
ja tulla tätä kaikkea kertomaan
pienen huoneeni nurkkaan.

halusiko kukaan muuta

näytinkö mikä minussa hengittää

tämän kaiken voisin lopettaa ----

tämän runon lopettaminen on ,

miksi minusta tuntuu kuin olisin elänyt
kahden keski-ikäisen miehen elämää
vaikka olen parikymppinen
eikä minulla ole munia?
olen törkeä, olen holtiton,
poltan sisällä ja karistan tuhkaa näppikselle,
vonkaan kun ei saisi enkä anna kun pitäisi
ja vihaan naisia jotka kirjoittavat tällaisia runoja.
eniten kaipaan, että olisi joku, jolle puhua
joka ymmärtäisi,
ja jos joku erehtyy ymmärtämään koen sen loukkauksena
älyäni kohtaan,
varsinkin kun huomaan olevani typerä,
itsekeskeinen ja ilkeä.
syyllistän muita omista virheistäni, mutta jos joku erehtyy
luulemaan, että hänen tuskansa on suurinta mitä on nähty,
todistan mielelläni häntä vastaan, koska ei ole kenenkään kipua,
jos ei minun, aina ensiksi minun.
vihaan ihmisiä jotka sanovat minulle vastaan
mutta enemmän niitä jotka eivät uskalla
enkä kuuntele kumpiakaan
siideriä valuu poskelle eikä itkeminen ole auttanut vuosiin
mutta itsetuhoiseksi en kehtaa ruveta.
kirjoitan piilotettuja itsemurhaviestejä
sadassa runossa
ja kun viimein ymmärrän olevani masentunut
masennun entisestään.
olen pyytänyt anteeksi liikaa
enää en jaksa, edes itseäni
eikä peilissä ole ketään joka taputtaisi olalle.
tämän runon lopettaminen on kuin elämän lopettamista
pilkkuja pisteiden sijaan
eikä minulla vieläkään
ole munia
vaan dramaattisen naisen luonne
paksun tytön ruumiissa.