tölkeistä tehty talo

se katselee itseään, on niin helvetin vakavana taas,
otsatukka silmillä, miksei kukaan kysy siltä mitään,
sillä olisi niin
paljon
sanottavaa
muutamassa lauseessa voisi tiivistää maailmankaikkeuden
jota se ei itse tunne ja tietää sen

on taas sellainen yö, ettei oikein kysele keneltäkään mitään,
kävelee jääkaapille ja ottaa kaljan, jos ne ei oo siellä enää
ne on jossain muualla ja niitä riittää aina.
puhunko tietynlaisista ihmisistä, ehkä, vaikea päättää kun on
hukannut itsensä siihen tyttöön joka lähti omaisuus putkikassissa
haistatti vitut miehelle jota rakastaa vieläkin, sellainen
olen ollut aina,
haistattanut vitut niille joita rakastan
ja muistanut painottaa, että "jonku muun ko mun".
kyllä niitä muita on ollutkin.
sä seisot kalliona niitä tyrskyjä vastassa, sä et kysele,
sä et enteile mitään mustia pilviä ja yhtenä päivänä sä huomaat
olevas mä ja mä rakastin sua kaiken sen läpi.
miten sen parisängyn alle keräänty villakoiria, niin monen ihmisen
kuolleet ihosolut ja hiukset ja rakkaus muodostivat juoksevia palloja
jalkoihin, ne juoksi vastaan kun toin sulle kahvia kunnes otin sängystä
jalat irti, ei kukaan sitä nitinää kestänyt eikä se talokaan lopulta,
se on purettu ja unohdettu sen sähkötolpan mukana johon maalasin
tikku-ukkoja osoittelemassa aseella, että tätä on kapitalismi, sänkyjä
ilman jalkoja ja märehdittävää monen vuoden takaa,
ketä itken kun olen unohtanut sinut

ja sitten oli yks sellainen tyyppi jota mä kuvittelin kaltaiseksi,
ihan kuin kukaan voisi koskaan nähdä näiden kalan aivojen läpi ja
ymmärtää miten valo mulle suodattuu aamuisin noiden samojen verhojen läpi
ja aina kun katsoin ikkunasta sä heijastuit ja lopulta peilistä katsoit
sinä sen saman tyypin olan yli ja mä olin jossain muualla
mä luulen että join siellä kupin kahvia ja pyytelin kaduilla anteeksi jotain
jonka kaikki jo halus unohtaa

kauppiaskatu

mene, mene, mene
on muitakin maailmoja
kuin nämä vähäiset kädet,
kerro terveiset
tämä on turku.

lempilauseeni
sun elämäs on arvotonta
kaunein ääni
itkevän miehen uikutus
kyllä mullakin on tunteet
puhuit teidän lapsista ja omakotitaloista
pihavalo sädekehänä sitä yötä
olen kirjoittanut tämän lauseen ennenkin
olen kirjoittanut
tämän lauseen
ennenkin.

nektariinin kivi kellallaan tuhkakupin mullissa
kevät ja talvi ja syksy ja kesä, kesä taas
muutama partaterä kuroo kotiin
pitkästä sumusta
kuinka vihataan ihmistä
jota ei koskaan rakastanut

I

sun pitää tiedostaa miten hienoa on murtautua hiljaiseen rakennukseen, sen betoniseinät murenevat graffitien painosta.
sun pitää tunnustaa että valtio on meidän päissä, hei, ei sillä ole mitään välii,
ei mikään muutu,
jos et sä muutu itse. et sä saa istua. onko sulla paha olla, miks sulla on paha olla, ei sulla voi olla paha olla, meillä on maailma pelastamatta vielä! hei älä istu siihen,
mä tiedän sun paheet etkä sä oo sen tuolin arvoinen, et sä osaa hei
keskustella
ota savut, kyykkää vähän, pysyy päänsisäinen babylon aisoissa hei
kyllä sä tiedät, sä tiesit joskus että vallankumous asuu meissä kaikissa
ei sun tarvii kirjottaa pamflettei, ei sun oo pakko
mutta kun se on sussa
niin miksi sä annat sen kuolla.

II

kukkien huiske jalkapohjissa,
millainen on maailma joka muodostuu neljästä seinästä
kupla täynnä kaupungin yllättänyttä sankkaa sumua,
tuliko se mereltä, kuka sen kutsui.
turpeiden silmäluomien taakse
pihlajankukkien raskas tuoksu kuin unesta
joka on aina sama
että taivas on, se on
siinä kaikki.

chanel n.o 2.1

naiseus tuntuu niin helpolta.
kiharran hiukseni, levitän paloauton punaa
helli ottein ja saan ikuisesti anteeksi
levittämällä häpyhuuleni hämärään.
nousen kahluualtaasta reidet märkinä
varpaat kuin vanhan naisen dekoltee
vaahteranlehti liimautunut kylkeen, unohdetun heilan kasvot
tanssin huonoa bluesia oluthumalassa
hivutan persettäni itseäni kaksi kertaa leveämmän miehen reiteen
nypin hiustuppoja kokolattiamatosta
eroottisin elein
joku voisi rakastaa minua jos ei tietäisi kuinka paljon vaivaa se vaatii

supermarketissa haluan kaataa vanukasta
hienon rouvan rinnoille.
olen pedon hampaissa