kaikki lukemani sanat ovat rakkaudesta nyt.
sanomalehtiä en uskalla avata.
runouden soisi pysyvän omana maanaan.

koskaan ei tiennyt kumman hansikkaan se pukee ensiksi
ivan vai vihan
joku nosti molemmat ja ojensi suoriin käsiin.

sanaa tai kahta odotin
mikään toteamista ei niihin kuulunut.
lohikäärmeen pyrstöä tai ei, painu helvettiin,
sinustakin se löytyy.

jos oli onnea jossain ajatuksessa,
olen sen kadottanut. päivät kiristyvät, illat,
nurkissa paukkuu,
ei sitä voi selittää.

haluaisin kirjoittaa, mutta terapiarunous on nynnyille,
enkä ole oppinut avautumaan .doc-muodossa ja jättämään
sanoja makaamaan kansioon.
siksipä odotamme.

nyt lakanat ovat oluesta kosteat.

vuoroni jatkumossa loppui

se kiroilee kun metsäläinen,
sukii paljoa tukkaansa silmiltä pois
kuinka sitä katsoessa ei hämmästyisi
se on nainen ennen kaikkea
mättää pekonia rupisin poskin,
joku palellutti suonet pintaan
siinä lapsuudessa joka ei merkitse mitään
vaikka vielä heijastuu päivittäisiin tekoihin
yksin sen on oltava, kyllä
kuin vitulla varustettu tukkijätkä
laskee koskea jalat harallaan
mutta rantautumaan
ei suostu