joo joo joo, mä rakastan sua
niin kuin new yorkin luteet,
ne kuppaa kansaa minkä kerkeää,
ne kuppaa rikasta ja köyhää,
ne tulee liki, tarttuu hakajalkoineen
kun eivät muuta osaa,
niin mä sua rakastan.
enemmän kuin sua,
rakastan ajatusta sinusta,
oo siellä jossain mun ruosteinen resiina,
oo sellainen jonka voin näillä keuhkoilla
juosta kiinni
oo siellä ja minä tulen vaikket pyydä.
enkelit lentää mun uuniin,
huomenna syödään hyvin,
suljen luukut ja toivon parasta
nyt kun savanni heräilee
ja aamutähti ottaa ja sammuu itsekseen.

I

että perhosista tulisi kirjoittaa
hyönteisistä yleensäkin
raapia metafysiikkaa kasaan kun
fysiikka pettää ruumista myöten.


II

lapsena kiikuttivat minut sairaalaan
kun aikuistuin liian varhain
vaihdoin yksinäisen pillukarvan
kerran päivässä
kuuteen veriputkiloon
myöhemmin elin suklaamuroilla
ja laittikolalla
eikä kukaan sanonut mitään.
isona mutta sopivan pienenä
halusin olla palkkamurhaaja,
joku kertoi sen olevan väärin,
tappaa nyt ihmisiä,
usein olen miettinyt
saavatko tämän maan murhaajat
palkkansa könttäsummana
vai maksetaanko se
tuomiosta riippuen

näistä viimeaikaisista olen kovin pahoillani
olen lakannut itseni, mikäli niin
on mahdollista sanoa,
ottanut loparit,
laittanut hyllylle.
kuuntelen muiden kappaleita,
kuvittelen kuinka jarkko laine kääntyy haudassaan
kun vielä joskus minut yllätät

200. merkintä

I

kaipaan pohjoiseen.
kesän kuolema on niin valju täällä,
enteilee jalkakäytävillä
tulee häiritsevästi sieraimiin.
sienet kotipolun varressa kuin kasvaimet.

II

sinä ostit samaa pesuainetta kuin se toinen.
se huonompi.
koko päivän pyörin asunnossasi miettien,
mikä minua niin ärsyttää,
mikä tuntuu niin tutulta, vastenmieliseltä
miksi minusta yllättäen tuntui
niin pahalta taas.
kotiinpaluu oli sadetta,
pihlajanmarjat punastuneet omine aikoineen.
haluaisin kuvata tämän tunteen tarkkaan.

tällä hetkellä kirjoitan sentimentaalista paskaa.
se minulle jälleen suotakoon.

koko päivän olen kasvattanut hiljaisuutta
ellei lasketa kiljahdusta,
joka purkautui jokseenkin alkukantaisesti
irvokkaan lukin hypätessä olkapäälleni tyhjästä,
ellei sitten katosta,
nostin sen jalasta takaisin vapauteen,
olettaen, että peltikaton liukkaus
sen ohuita jalkoja miellyttää.
tulee kiittää näitä pieniä ärsykkeitä,
hyönteisiä monimutkaisine siipineen,
vastenmielisyyttään eritoten, mitä minä olisin
ilman sitä yöperhosta
silloin tehnyt
ellen jättänyt tekemättä sen typerän naisellisen
eleen, laskelmoidunkin, näin ajattelen myöhemmin,
vetelin olkia
korsi kerrallaan.