montako ovea olen sulkenut perässäni
kävellyt sateeseen, sulaan, lumeen,
kulkenut naurusta hatarin jaloin
ja kapsahtanut kotiportaille kera täyden reportaasin

nyt olemassaolosi muodostuu kourallisesta irtohiuksia
kasaan karistamasi tuhkat hienovaraisiin muistutuksiin.
olen hyvästellyt sinut keittiössä,
olen jäänyt portaille katsomaan askeltamista,
hillinnyt itseni juurtumalla pulloon.

--

tämä runo jää toistaiseksi kesken
mutta on sanottava
lähtijöillä on aina helpompaa.
meille muille jää paskaiset lattiat
ja takaraivon painauma ylimääräisessä tyynyssä.

X

ihmiset tanssahtelevia varjoja
tytöt potkivat riisipussia balettiaskelein
joku näistä päivistä nyrjäyttää niskani
kaikessa kauneudessaan.

I

minun on vaikea suhtautua tähän kevääseen.
pohjoisessa kolme plussaa oli juhlan merkki
neljästä alkoi kevät
viiden kohdalla hylättiin huivit ja tanssittiin sulaa asfalttia
tytönrimpulat pitkine raajoineen
maantietä poikittain.
nyt mies pyytää sulkemaan ikkunan,
käpertyy peittoon, sukii irtohiuksia lakanaan kiinni
kylmettyy itsekseen, enemmän vierelläni.
ei voi olla ajattelematta
onko routa jäänyt käsiin
niistä vuosista kun maaliskuun aurinko oli elämän alku
kun suudelmat vaihdettiin revontulia huomaamatta.

II

ihmiskarusellissa olen ollut,
ihmisen kanssa karussa sellissä,
seilissäkin,
pyörtänyt itseni ja puheeni,
pyörinyt piruetein, piruntein,
syklissä sykkelöinyt kohti kotia
ja pudonnut kärryiltä kun pyörät ovat pyörähtäneet akseliltaan
mutta koskaan en näin läheltä nähnyt

kun kylkensä kiertää
on kelloteitse kääntynyt kohti myötäistä päivää

gospel

jokainen tölkki aina viimeinen,
jokainen pullo,
lasi,
tippa suupielessä,
jokainen aina viimeinen
ennen seuraavaa.
olen alkanut muistuttaa äitiäni
alkanut odottamaan pelastajaa,
odottamaan rajan täyttymistä,
onnen lasin,
”lopetan kun olen saanut tarpeekseni”.
juonut itseni unohduksiin.
polttanut itseni kipeäksi.
että on näinkin vaikeaa ihmisen
olla sovussa itsensä kanssa.

minusta voi tulla taivas, sanoin.
sinä et olisi revontulia,
et tähtikirkas yö
kliseet olen säästänyt herjoihin,
mutta jotain harvinaista olisit
ja olet.
kerran vuosidadassa lentää komeetta
joka heikentää
vähäisen naisen sydämen sykkeen.

I

nämä tähdet silmien sisällä
nämä yöt, ikkuna avoinna ilman tulla sisään.
hengittäminen muuttuu työksi.
puhelin heittäytyy vasten lämpövastusta
nämä eleet ovat minulle kovin vieraat.

II

käsi vasten reittä paljastaa
kuinka huonosti olen elänyt.
elänyt silti.
meidän on tämä kimmeltävä maailma,
hullujen
ja syötäväksi liian sitkaiden.

III

ajatella; koko elämä henkistä taistoa.
miekkojen kalsketta jokainen hengenveto.

IV : huomioita näistä sanoista

pelätessään itseään ihminen saavuttaa
tarkkanäköisyyden, kylmyyden, loogisen plusmiinusnolla-ajattelun.
kaikki kappaleet kuin kuulisi ne viimeistä kertaa.

keikalla tänään noin 18.00 turussa, vallattomassa kevätjuhlassa,
satamakatu 27.

tjeu: http://vapaakulttuuri.blogspot.com/

on täysin selkeää, että tellus pyörii itsensä ympärillä
täysin selkeää, että aina jossain suu on kuiva,
aina jossain
joku kuolee
hiekkalaatikolta asfalttikokoiseksi
tarina on sama kerrottuna monella suulla.

etteikö olisi ilme hieman toinen
uusi jollain tapaa, voisi kutsua
vieraaksi ellei olisi
yhä niin tuttu

kuinka olet pysynyt samana nämä vuodet

hupaisasti nokkela yritys olla hupaisasti nokkela

I

jos on jotain muistettava,
niin kivun määreet.
kuinka paljon kukin sinuun sattui,
ja koska, kuinka sattui,
että sattuikaan sattumaan.
kuinka lähellä toisiaan sattumat
(toistaessani itseäni kuvittelen
karaktäärini nokkelanpuoleiseksi.
todellisuudessa minun on vaikea hahmottaa
pilkun paikkaa, yhdyssanoja muodostelen
mieleni mukaan, koen sen olevan
runoilijan oikeus
mikäli mitään oikeutta kenelläkään
itseään on runoilijaksi sanoa).
pöydällä nähtävissä ssri-liuska,
yes sir, olen buugi edelleen,
mutta tällä iällä ei pitäisi
tanssia ihan joka yö.
napit pingollaan jokaisissa housuissa,
paidoista turha edes puhua,
montaasinkaltainen käsitys
kevät on uusi syksy
ja molempina masentaa.

II

lapsina pojat hyppivät lätäköissä,
nyt samat jätkät hyppivät katoilta
kurahanskana kivetykseen.

kaikesta huolimatta minulla on luomiesi kartta

katsotko, kuinka bosbor laittaa rantaviivalle vastaan
opitko olemaan itsessäsi?
me olemme hiekanmuruja jotka lähtevät aina aallon matkaan
päätyäkseen takaisin rannalle.
soudamme, huopaamme, seilaamme, otamme aikamme
ja sovimme interaktiivisesti sopivamme toisiimme.
kuinka tällaista elämää kukaan voi elää
ellei yhteisestä tahdosta
ja pelosta
että kun päästämme irti osumme romanssien
hautasaattueisiin, kerta toisensa jälkeen
hautaamme perunaiset, punaiset haaveet
luovutamme luojan luoman unelman
ja edelleen minä jännitän näppäimistön edessä
jännitän ääneen näitä sanoja

loimaa-tampere-turku I

läheisyydestä sen verran, että tapan huonekasveja
hengittelen bentseeniä enkä koskaan pyydä anteeksi
silloin, kun pitäisi.

I

luulin, että sanat loppuisivat kesken.
silti olet miltei samoin
sama, miltein.

II

menikö kumpikaan meistä kauemmas
aamulla vedän lämpöä sisääni,
olet niin kiinni, etten tiedä puhuako miehestä
vai pojan kaipuusta äitinsä syliin.


III

kaipasinko ihoa vai ihmistä
on niin kovin vaikea asettua tähän tilaan.
nahkasaapikas jalassa vielä
ei tiedä, pitääkö pukea
vai riisua kaikki sukkia myöten.


IV

minä rakastan sinua.
tämä on ensimmäinen runo, jonka kirjoitan.