vaahtomuoviin takertunut vaaleita hiuksia.
nostelen niitä suortuva kerrallaan.

kaukana kaipuu.

mitä sinä teet jos et mielipuolta itsestäsi
mitä muuta olet elämältäsi halunnut
kuolla ja tulla muistetuksi sanoista.
olet runoilija vailla kynää, kuorit valkosipulit
paljain käsin.

arkiset asiat muuttuvat luonteeltaan arktisiksi
kaksoislyöntejä ei voi välttää
mutta keinoja selviämiseen on

tämä tunne on sinulle tuttu jo lapsuudesta
kaikkien askeleet kuulostavat juopuneilta

korvalehtiesi tähdistä on tullut aukkoja
joiden ainoa tarkoitus on näyttää maailmalle
miten naiseutesi näet
reikänä, kolona johon koloniat pakenevat
sinä ja hiekkainen pillusi voisitte piilottaa
vaikka kokonaisen kansakunnan
kunhan siitä ei tarvitsisi seuraavana päivänä
keskustella.

annat tulla, annat mennä,
uloshengitys on automaatio mutta sisään-,
se on valinta
jonka teet kun muuhun et kykene

mutta kun harkitset lähtemistä
on muistettava että pelkäät vieläkin merta
halusit uimamaisteriksi muttet uskaltanut sukeltaa
kuka sinut nyt työntäisi veteen

sormet kurovat kohti altaan pohjaa.

minä päästin hengityksesi minusta läpi.
siinä on rakkaus.

minä uneksun laivoja vieläkin.
luulin sen loppuneen.

olen jo pidemmän aikaan harkinnut ns. rinnakkaisblogin perustamista,
lähinnä kirjallisia aiheita koskevan vitutukseni purkamiseen,
mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että yhä useammat runoilijat
päästelevät aivopierujaan (sanan positiivisessa merkityksessä,
kyllähän me kaikki pieremme, vaikka toiset sen vakaasti kieltävätkin)
sekaisin runoelmiensa kanssa. (käytän sanaa runoelma runon ja luonnostelman
yhdistelmään viitaten, en varsinaista runoelmaa tarkoittaen, huom.)

kuten olen jo aiemmin maininnut, blogiversumi on jokseenkin vastenmielinen.
se muistuttaa minua vanhasta kunnon aukea.netistä, jossa
piti kommentoida ja pisteyttää saadakseen itse pisteitä ja kommentteja
jotta päätyisi "parasta juuri nyt"-listalle, ja porukassa pyörivät,
oletan pyörivän edelleen, samat vanhat naamat, jotka ovat olleet
mukana aukean perustamisesta asti. blogiversumiin pätevät samat säännöt
sillä eroavaisuudella, että lähes jokaisella Tunnetulla Runoilijalla
on oma bloginsa, jota toiset Tunnetut Runoilijat käyvät aktiivisesti
kommentoimassa. en toki väitä, että näin ei saisi olla; bloggaamisesta
on tullut kätevä väline kirjallisten keskustelujen käymiseen, olettaen,
että niitä käytäisiin, eikä vain nuoltaisi persettä perseen perään
ettei kukaan tule heittämään boolilasillista puvuntakille jonkun
kustantamon inside-pippaloissa.

toki tämä kuulostaa hieman katkeralta, vaikka tilanne on itseasiassa
päinvastainen. olen ihan tietoisesti pysynyt runkkauspiirin ulkopuolella,
kieltäytynyt solmimasta suhteita, vaikka mahdollisuuksia kaikenmaailman
huoraamiseen ja tyrkyttämiseen on ollut. olen ns. päästänyt paskani
pöytälaatikkoon välttyäkseni päätymästä "piireihin". ihmiselle,
jonka ainoa tahto & tarkoitus tässä elämässä on kirjoittaa, tällainen
käytös voidaan nähdä itsesabotaasina. minulle taas se on itseni ja
kirjoittamiseni suojelemista.

pohjimmiltani olen äärettömän kriittinen mitä suomalaiseen "runoskeneen"
tulee. suurin osa julkaistuista kokoelmista on pelkkää paskaa. nämä
pallinaamat heiluvat kylillä huivit liehuen ja perustavat itse itselleen
fanisivun facebookiin; "runoilija sana seppänen likes runoilija sana seppänen".
jos kykenisin tuntemaan jotain näitä itsepetoksessa eläviä raukkoja kohtaan,
tuntisin myötähäpeää ja suurta sääliä. onnekseni olen kyennyt kitkemään
moiset tuntemukset itsestäni. lähinnä tällaiset tapaukset nostattavat
minussa suunnattoman vitutuksen, sillä nämä ontuvilla riimihevosilla heinäpellon reunassa klonkkaavat imbesillit häpäisevät koko ammattikunnan.

oletetaan siis, että päätyisin postailemaan otavan kevätjuhliin,
mikäli sellaisia pidetään ja varmasti pidetäänkin, ja avaisin sanaisen
arkkuni sättien muutamaa kansankynttilää nimeltä. luultavasti joisin
vielä yhden lasin viiniä ja alkaisin osoittelemaan sormella, oksentaisin
suuren kustantamon runoudesta vastaavan kustannuspäällikön kengille,
jonka jälkeen vikittelisin nuorta, lupaavaa ja naimisissa olevaa runoilijaa
iskurepliikkinäni "sä kirjotat pelkkää paskaa mutta kyllä mä voin sua panna".

kuvitellaan, mikä tulevaisuuteni suomalaisen runouden kentällä tämän jälkeen olisi.

tämän jälkeen lienee hyvinkin selvää, miksi en edes halua kuulua
suomalaisen runouden ydinryhmään, niihin, joita kutsutaan puhumaan
kaikenmaailman kissanristijäisiin ja runoviikoille ja festivaaleille
ja opettamaan johonkin helvetin opistoon lahjattomille taiteilijoiden
penikoille, kuinka runo tulee kirjoittaa (saati sitten analysoida,
voi hyvä jumala, runoanalyysioppaiden kirjoittajat tulisi kaikki mestata).

tällä hetkellä ahdistustani lisää se, että olen kasaamassa ensimmäistä
kokoelmaani, enkä oikeastaan tiedä, haluanko loppujen lopuksi tulla edes
julkaistuksi runoilijaksi. se tarkoittaisi, että olisin "yksi niistä";
runoilija, joka on ruohonjuuritasoa ylempänä, koska joku maksoi hänen
sanojensa painamisesta. joku toinen arvotti ne, koki ne mielekkäiksi,
ja halusi muidenkin päätyvän samaan lopputulokseen. joku halusi
voittoa, ei rahallista, ei tässä bisneksessä, mutta nimellistä.
"minä julkaisin sen ja sen kokoelman, minä olin ainoa joka siihen tyyppiin
uskoi ja katsokaa nyt kun se meni ja voitti hesarin kirjallisuuspalkinnon,
vituttaako teitä nyt kun kaikki kokoelmat valuu meikän postiluukusta alas, hä?"

lyhyesti siis, en ole varma, haluanko siirtyä tähän iättömän
huoraamisen sykliin. jos kokoelman julkaisisi joku, eräs, tulisi
sen jälkeen varoa sanojaan, edustaa, solmia suhteita ja käydä
juurikin niissä kissanristijäisissä pönöttämässä.

it's a vicious cycle, indeed.

alemmas ei ole menemistä.

230

arvotonta kaikki tämä,
sureminen ja sen seitsemän astetta
miksi vaivautua nyt kun piha on satanut täyteen
eikä ovea saa auki rauhanomaisin elkein