minusta voi tulla taivas, ja jos se on mahdollista, niin mikä
ei. se, joka on rakastanut meren taakse, voi tietää tämän.
kuinka aika ja aine yhtyvät. kuinka ne voivat värähtää.
olen heräämisen puolella, kielen päällä
kaikki totuudet.

kuten olen, miten, pullojen ympäröimä taas,
tänään olen maannut sohvalla jolla panit minua
tänään olen juonut kupista josta saatoit juoda
tänään olen sinulla ympäröity
en ole pyytänyt mitään
enkä mitään näistä tiloista halua omakseni.
kun on nähnyt ihmisen kodin,
on nähnyt ihmisen totuuden,
hän ympäröi itsensä sillä, mihin uskoo
ja sinä uskot, ettei mikään ole sinun.

olet nähnyt minun nukkuvan ennen ja jälkeen meidän
olet nähnyt paljon, mutta oletko katsonut.
minuun tulee välillä sellainen väri
jolle ei ole nimeä vielä
mutta se on suru
josta rokkitähdet laulavat kappaleissa
joita soittaa toistolla jonain yönä kun kaikki on niin yksinäistä

luulitko etten muista tätä kaikkea vielä
niin paljon sanomatta.

vuokatti

ei ole kiire mihinkään.
valot menneet,
pätkä junan raiteita menneisyydessä
painautuu vasten selän nikamia.
silmät jotka vaihtavat väriä
mielialan mukaan.

muistiinpanoja kirjoittamisesta kirjoittamisen & kirjoitetun sijaan

kirjoita runoja siitä, mikä mielestäsi on kaunista;
mikä on kaipaamisen arvoista, mihin
tahdot (takaisin) ja miksi.
kirjoita ihmisten varjoista ja niiden leikkauspisteistä -
missä illuusio ihmisestä tulee lihaksi,
missä on rakkauden ja ruumiin raja.
koko ajan muistaen menneitä kirjoita
nämä rytmit ja hetket ja kaiken
nautittavaksi tehty absurdius;
ole itsesi ulkopuolella sanoissa,
muuten niin läsnä
kuin psyyke antaa periksi.

seuraavaksi täytyy saada nimi tälle
kammottavan pohjattomalle lohduttomuuden &
epäilyksen tunteelle, joka tulee kohti
kun kyse on ihmiskunnasta ja/tai ihmisestä yksilönä.

ja;

kun kirjoitat koehenkilöstä,
kirjoita sillä hellyydellä, jolla katselit
hänen aamuissa elänyttä profiiliaan -
sillä hän, silloin, oli sinun ja vain
sinä voit tuoda sen kaiken
elämän piiriin yhä uudelleen,
sillä, oletko valmis jo? menneisyytesi
koottu näiden totuuksien muotoon,
mosaiikkilautanen tulevien pöydällä.

aikoja sitten ajatellun murhaballadin alku

voisitko kerrankin katsoa minua siten,
ettei kaikki halveksunta hyökyisi kasvoille.
olen ihminen siinä missä sinäkin.
en ole pyytänyt paljoa.
olen ajatellut elimiä, ihmisyyttä,
mikä todistaa että minun sisälläni on yhtään mitään.
en ole nähnyt kenenkään sisälmyksiä
toivon, etten näekään, ja silti on vaikea uskoa
että ihon alla on henkeä enempää.
tiedätkö, kuinka vaikeaa on herätä pelkoonsa,
joka helvetin aamu herätä.
ei ole ketään kuulemassa, luulisi
että uskaltaisin huutaa tyhjille seinille
mutta nekin tuntuvat väittävän vastaan,
seinätkin, kuvittele, tähän on tultu
todellisuus on niin hatara että jos ja kun
osun sormellani aikavääristymään
menen todesta läpi ja katoan,
ryhdistäydyn ja muutun pyhäksi.
minä kertoisin sinulle mutta sydämenlyöntien lisäksi
meillä ei ole mitään yhteistä,
enkä enää ole sinun pulssistasi mitenkään varma.
se on niin kovin hidas,
niin hiljainen.
ja silti tämä on päivä missä muutkin,
mennyt jo tullessaan.

paljonko muistomerkkejä voi antaa
risteävälle tielle.
paljonko voi antaa itsestään
välttääkseen kuoleman.
kenen lapsia olet ja miksi se kiinnostaa
otan nämä askeleet
tullakseni
siihen ihoon joka minun on aina ollut.

uudenmaankatu

olen antanut
anteeksiantamattomia määriä

liikkeet itsessäni nyt

kosketuksen jälkeen kaikki mitä on.