11.07.12

ansaitse rahaa ja muista hengittää rintarangassa satunnaisissa stressitilanteissa ilmenevistä epämääräisistä pistämisen tunteista huolimatta.
rakasta avomiestäsi äläkä juo hänen viimeistä oluttaan, koska hän pyysi, ettet tekisi niin. älä kallista sitä tölkkiä huolimatta siitä, että kyseessä on kylmyyttään helmeilevä puolilitrainen karhu, ja hän luultavasti olettaa sinun juovan sen sanamuotojen painotuksesta huolimatta.
myrsky on tulossa, se kasvoton paskiainen maksaa sinulle mikäli olet paikalla ja pyyhit pintoja
teet koteja ajatuksen tasolla.
sinulla on kollegoja, teet mitä teet jos teet
ja tunnet syyllisyyttä.
painettuna naisena syyllistyisit intertekstuaalisuuteen mutta näin
juuri näin
se on tulkittavissa itseironiaksi jota jokainen pöytälaatikkohenkilö harjoittaa

-----

katsoin tänään videon yökerhopalosta
jossa kuoli sata ja kaksi ihmistä.
nyt täytyy vain päätyä baariin
jossa ovi on hollilla
ja ikkunasta uskaltaa hypätä.

jaksaa näitä päiviä
jaksaako.
avain rapisee lukkoa
pitää nousta portaita nykyään
ei menneisyys tapahtunut minulle
sitä on liian paljon kuuluakseen minulle
linoleumille roiskahtaa olutta.
haluaisin tietää syttyykö vodka kuin toimintaelokuvissa.
mitä jos tulitikut loppuvat.

ja ehkä ihmiseen saa yhteyden näin saarnaamalla itsestäänselvyyksiä tulemalla kansankynttiläksi olemalla nainen olemalla miesolemalla oman sukupuolensa paras mahdollinen näyte hyväksymällä demokratian keinot jotka parhaimmillaankin ovat vähäisiä mitä helvettiä sitä tekee kun kansa kuuntelee bentleyta ajavaa kusimulkkua pillua persettä autoja massia kun oma elämäsi on yhtä tyhjän kanssa olet yrittänyt ja yrittänyt uudestaan etkä vieläkään ymmärrä mitä on raaka työnteko fyysinen työpaskaduuni ja jos käsität, tiedät että sinusta ei siihen ole. paikka jossain muualla paikka jossain kunhan ei täällä, ei tässä, "ota hitaammin" mutta etanatkin stressaavat verrattuna orjatyöntuomiin pakotteisiin, ja kun sinä sen ymmärrät et sille mitään tee. hengität. nouset bussiin avaat oven kustannuspaikalle eikä kukaan ole sinulle velkaa. kuuden tunnin menettäminen viisi kertaa viikossa ei miellytä sinua mutta saat siitä rahaa. lopulta kaikki mitä haluat on jäädä sänkyyn makaamaan lakanoiden solmuihin hengittämään epäonnea vaikeuksia pahoja paikkoja eikä se sinua pelasta eikä anna periksi. kaikki mitä sinulla on
laskeva aurinko
viisitoista astetta plussan puolella kesäkuu.

6. krs

ennen kuin asfaltti kutsuu

ja kun minusta viimein tulee suuri suuri suuri
ajan painepesuria turun torilla
missä äijistä tulee spurguja ja spurguista
housuunsa paskovia, punottavia huokos-olioita
joiden ihmisarvo määritetään kun et halua
sellaisen istuvan viereesi bussissa
vaikka sillä on "sun ikäisiä lapsia"

naiset kaltevine korkoineen kallistuvat kohti kirkkautta
kohkaavaa mainosnäyttöä, jonka joku asianomainen nimesi
kauppiaan munanjatkeeksi
miten ne pysyy tolpillaan tässä säässä,
naiset ja kauppias,
sitä kompastuu ihan itsekseen kun tiellä on
pulujen paskat, humaltuneiden lasten
kohmettuneet klimpit huulikiiltoa ja tervaa

mutta se painepesuri,
mandariinit kukkakaalin lehtivihreät ja kesäisin ne tennarin
alle murskatut mansikat
muutama lokki, ollaan lähellä merta
eikä kasualiteeteilta pelastuta
pullanmurut ja vanhat muorit
puhtaaksi tyynni
bussikatoksen alla

se oli kevättä ja

alikulussa oli ensigraffitin varjoja
hei minä olin täällä, minä
päätin olla
joku jonka nimi on
herra-alkuinen mitä vaan,

en muista, oli kevättä
kujalla oli hauska nimi, halusin ostaa talon
mutta et sinä tiennyt.

uudesta nahkatakista on tullut vanha,
se odottaa nappeja, mistä nyt puhutaan

oli kevättä ja loimaa
muovipullossa jotain karpalonpunaista,
minä aloitan kaksi vuotta kerrallaan.

tämä ei ole runo, mutta minä sentään yritän

piti puhua kirjoittamisesta, tai kirjoittaa siitä, oikeastaan
tulee kateelliseksi niille, jotka kirjoittavat vain kirjoittaakseen.
en uskalla kajota runouteen ellei se ole tuttua
paitsi haavikko, josta puhun paljon ja joka tulee aina
liian lähelle. parviaisen jussin blogista jäi mieleen,
että haavikko on puu, koska kirjoittaa niiden ylivertaisuudesta,
tämä oli referenssi hänen vaimoonsa, jussin,
jota en tunne, mutta jonka hulluus kiehtoo minua.
on aina mielekästä seurata älykkään ihmisen maanistumista.

en ollut kotona kolmeen viikkoon, nyt yöpöytä on täynnä tavaraa,
nyt jo, kosteusvoiteita kahvikuppeja, yksi täydehkö pullo olutta
en osaa edelleenkään kirjoittaa selvinpäin
syömäpuikot kulhon reunalla näyttävät bruce leen kämmeniltä
valmiina iskuun, joka ei tapa mutta ei kyllä vahvistakaan.

on paljon hahmoja, jotka jäävät kummittelemaan
kun eivät tule lauseiksi. sinä annat sanoissa niille kodin,
sanon niille, koska elävistä olennoista on vaikea sanoa
”he”. ja aina tuntuu, että on pakko polttaa tupakka
jossain vaiheessa lausetta, ehdollistettu tapa kasata itseään,
haluaisin sanoa sanarovioksi, mutta sitä se ei ole,
nämä sanat eivät pala.

kun etsin kirjallista muusaa, etsin yksinäisyyttä.
nerous ei inspiroi, se lannistaa, nerouden ollessa muiden, tarkoitan,
luen ginsbergia ja ymmärrän, etten koskaan saa runoihini
samaa ydintä, aurinkoa, ei valona vaan taivaankappaleena, tähtenä ja tulena.
mutta kaikki kuolleet rakkaani ovat olleet yksin.
duras, hänen hovinsa oli pullo. hän ymmärsi ja olisi halveksinut minua.
sitä minä etsin, samaistumisen kohdetta, kirjailija voi olla klovni
mutta runoilijan tehtävä on viihdyttämisen tuolla puolen.

kaipaan kannustusta tai lannistusta,
kun saavuttaa tietyn, vaikkakin nuoren iän
eivät tragediat enää riitä. ne ovat aina henkilökohtaisia.
olen sanonut sen usein. joskus pilkut ja pisteet olivat vaikeita,
kirjoitan miten kirjoitan, väärin, yleensä, minulla on siihen oikeus
sillä runoilija ennen kaikkea tekee näkymättömyyksistä verbaalisen kehon.
tämä on minun näkemykseni.

nyt en kirjoita, olen miettinyt, olenko runoilija, joka ei kirjoita
olinko runoilija, tuleeko minusta sellainen.
runous on siinä mielessä lähellä teismiä, että siitä tulee elämäntapa.
runoilija on väline, ei luoja, uskontunnustuksensa muste
tai times new roman, sillä ei ole väliä.
sana on ainoa, jolla on merkitystä, kaikki on uhrattavissa
kun kyse on sanoista. kaikki.

tämä on hajatelma, itsekeksimäni typerähkö termi,
yhdistelmä ajatelmaa ja haja-ajatusta,
muistiinpano tai luonnos.
yritän hahmottaa, mikä asemani on sanojen suhteen,
kuka minä olen niiden edessä, ellen runoilija,
sanon ”kuka”, koska sähkömies voi mennä kotiinsa,
syödä seitanpihvejä ja olla ihminen, runoilija ei.
runous on vuorotyöammatti, jossa vuorot eivät lopu koskaan
eikä kukaan maksa vuosilomista, jos niitä kykenee pitämään.
sitä joko on tai ei, välimuotoja ei ole
minulle. ja luopua runoudesta, edes tittelistään runoilijana,
joka on monin tavoin määriteltävissä,
on kuin luopuisi egostaan yllättäen ja vastentahtoisesti;
kammottavaa siten, ettei sitä voi sanoa.

seuraavaksi haluan kirjoittaa joko pikaruokaravintolan
muovisista tarjottimista tai miehestä, joka tulee kohti
hansikkaat kädessään.