tämä ei ole runo, mutta minä sentään yritän

piti puhua kirjoittamisesta, tai kirjoittaa siitä, oikeastaan
tulee kateelliseksi niille, jotka kirjoittavat vain kirjoittaakseen.
en uskalla kajota runouteen ellei se ole tuttua
paitsi haavikko, josta puhun paljon ja joka tulee aina
liian lähelle. parviaisen jussin blogista jäi mieleen,
että haavikko on puu, koska kirjoittaa niiden ylivertaisuudesta,
tämä oli referenssi hänen vaimoonsa, jussin,
jota en tunne, mutta jonka hulluus kiehtoo minua.
on aina mielekästä seurata älykkään ihmisen maanistumista.

en ollut kotona kolmeen viikkoon, nyt yöpöytä on täynnä tavaraa,
nyt jo, kosteusvoiteita kahvikuppeja, yksi täydehkö pullo olutta
en osaa edelleenkään kirjoittaa selvinpäin
syömäpuikot kulhon reunalla näyttävät bruce leen kämmeniltä
valmiina iskuun, joka ei tapa mutta ei kyllä vahvistakaan.

on paljon hahmoja, jotka jäävät kummittelemaan
kun eivät tule lauseiksi. sinä annat sanoissa niille kodin,
sanon niille, koska elävistä olennoista on vaikea sanoa
”he”. ja aina tuntuu, että on pakko polttaa tupakka
jossain vaiheessa lausetta, ehdollistettu tapa kasata itseään,
haluaisin sanoa sanarovioksi, mutta sitä se ei ole,
nämä sanat eivät pala.

kun etsin kirjallista muusaa, etsin yksinäisyyttä.
nerous ei inspiroi, se lannistaa, nerouden ollessa muiden, tarkoitan,
luen ginsbergia ja ymmärrän, etten koskaan saa runoihini
samaa ydintä, aurinkoa, ei valona vaan taivaankappaleena, tähtenä ja tulena.
mutta kaikki kuolleet rakkaani ovat olleet yksin.
duras, hänen hovinsa oli pullo. hän ymmärsi ja olisi halveksinut minua.
sitä minä etsin, samaistumisen kohdetta, kirjailija voi olla klovni
mutta runoilijan tehtävä on viihdyttämisen tuolla puolen.

kaipaan kannustusta tai lannistusta,
kun saavuttaa tietyn, vaikkakin nuoren iän
eivät tragediat enää riitä. ne ovat aina henkilökohtaisia.
olen sanonut sen usein. joskus pilkut ja pisteet olivat vaikeita,
kirjoitan miten kirjoitan, väärin, yleensä, minulla on siihen oikeus
sillä runoilija ennen kaikkea tekee näkymättömyyksistä verbaalisen kehon.
tämä on minun näkemykseni.

nyt en kirjoita, olen miettinyt, olenko runoilija, joka ei kirjoita
olinko runoilija, tuleeko minusta sellainen.
runous on siinä mielessä lähellä teismiä, että siitä tulee elämäntapa.
runoilija on väline, ei luoja, uskontunnustuksensa muste
tai times new roman, sillä ei ole väliä.
sana on ainoa, jolla on merkitystä, kaikki on uhrattavissa
kun kyse on sanoista. kaikki.

tämä on hajatelma, itsekeksimäni typerähkö termi,
yhdistelmä ajatelmaa ja haja-ajatusta,
muistiinpano tai luonnos.
yritän hahmottaa, mikä asemani on sanojen suhteen,
kuka minä olen niiden edessä, ellen runoilija,
sanon ”kuka”, koska sähkömies voi mennä kotiinsa,
syödä seitanpihvejä ja olla ihminen, runoilija ei.
runous on vuorotyöammatti, jossa vuorot eivät lopu koskaan
eikä kukaan maksa vuosilomista, jos niitä kykenee pitämään.
sitä joko on tai ei, välimuotoja ei ole
minulle. ja luopua runoudesta, edes tittelistään runoilijana,
joka on monin tavoin määriteltävissä,
on kuin luopuisi egostaan yllättäen ja vastentahtoisesti;
kammottavaa siten, ettei sitä voi sanoa.

seuraavaksi haluan kirjoittaa joko pikaruokaravintolan
muovisista tarjottimista tai miehestä, joka tulee kohti
hansikkaat kädessään.