joo ei tää mee näin, ei tää koskaan mennyt näin, pysähdyt lauseisiin ja minä puhun puhun puhun kunnes tuntuu ettei henki enää kulje, se kulkee silti, jos olisin palannut rahaston liikenteeseen, myynyt uimahyppyni kööpenhaminassa tai kenties jättänyt housut kotiin ja pukenut hameen, jos olisin sinä päivänä astunut suojatien valkoiselle viivalle ei äitini selkä olisi katkennut ei kolahtanut alas tuolilta kolmen metrin pudotusta, se kallo särkyi kuin munankuori, jos en olisi avannut paitaani napaan asti sorjana neitona vuonna kaksituhattajotain olisin kävellyt ohitsesi katsomatta kahdesti
eikä tämä runo olisi sama.

ja kun hän uneksii, jokin hänessä on pysähtynyt - katseen luonto, kenties, iho tyytynyt itseensä, rauhoittunut ja käynyt lepäämään, hän on sopinut, tehnyt sovinnon itsessään, hän uneksii ja uneksuu, hän on asettanut kätensä nyrkkiin kuin ilmassa olisi jotain pelättävää

a little something for me and you

blogosfääri on vastenmielinen.
täten haluan tehdä selväksi sen,
ellei se kaikille heti selväksi tule,
että tätä blogia ei pidä lukea kuin päiväkirjaa,
eikä varsinkaan kuten luettaisiin julkaistua teosta,
joka päivittyy sivu sivulta.
tarkoituksena ei ole viihdyttää, mutta viihtyä saa.
tarkoitus ei ole vituttaa,
mutta lukijan havahduttaminen tunteeseen
ei ole koskaan väärin.
kommentointi on suotavaa, mutta idiotismilla
tuppaa olemaan pitkät jäljet.

ja kuten eeva-liisa manner totesi,
"haavikko sanoi sen jo.",
se siitä.

kiitos, ei koskaan anteeksi.

"Uskomatonta, ettet tajua mihin tuolla viittasin."

sanat kuin korttitalot,
sumari sanoi kaiken
haavikko sanoi ennen sitä,
mitä syitä etsiä puheelle tässä myöhäisessä,
kaatuvat eivätkä nouse liuskoiksi
painopakatut metamorfoosit mitä ikinä se tarkoittaakaan
yleisön hiljainen paheksunta tiivistyy anonymiteettiin
jossa jokainen on vapaa kuvailemaan valitsemaansa henkilöä
värikkäin sanankääntein, ”arvaa kuka dokaa liikaa turun toreilla”,
mika terho vihaa tapani kinnusta nykyään vaikka
kerran näin heidät puolalanpuistossa olat ystävällisen lähellä toisiaan
tautihan tätä kaupunkia vaivaa kun meitä on liian monta
rynnimme toistemme yli kuin pyhiinvaelluksella kun jossain
järjestetään jälleen uusi runoilta jossa aina joku tähti on kirkas
hetken aikaa
kerran junassa sanoivat ”en ole koskaan tavannut runoilijaa”
kuinka virkistävää oli silloin puhella ennen siirtymistä
ammatin velvoittamaan antautumiseen
ajatukselle tekojen keräämisestä kokemuksina
joita ei ääneen huutaisi kun koneen kapteeni kertoo
rajujen ilmakuoppien lähestyvän