ehkä olennaisinta olisi se, että en olisi olemassa ollenkaan.
ja toisaalta, miksi vitussa en olisi.
ei sillä, että haluaisin kuolla, en todellakaan.
hyvällä mäihällä kuolen vanhana, kun olen tehnyt sinunkaupat kuoleman kanssa,
hyväksynyt sen, että elämä loppuu.
ei tarve olemassaolemattomuudelle ole sama kuin halu kuolla.
ja silti se on, mutta sitä ei mieluusti ajattele.
sitä ei miellä samana.
ajattelen asian tavallaan solipsisesti; jos minua ei olisi,
ei olisi kokemaani. maailma toki pyörisi edelleen muille, mutta minun
osani maailmasta lakkaisi. minun näkemykseni.
onko se minkään arvoinen?
sen pitäisi olla.
parhaimpina hetkinä uskon, että se on, että minulla
todellakin on merkitystä ja jotain annettavaa
---- mutta miksi pitäisi olla jotain, mitä antaa?
miksi pelkkä olemassaoleminen on mahdotonta?
miksi se ei riitä, että olen, hengitän, elän, koen, tunnen?
miksi täytyy aina antaa itsestään, olla hyödyksi,
hyväksi, lämmöksi, miksi täytyy tuntea syyllisyyttä siitä,
ettei halua käydä suihkussa samana iltana kuin heila haluaa,
koska siitä on tullut rituaali, että käydään yhdessä suihkussa,
ja se on hyvä rituaali, se pitää meidän lähellä toisiamme
sellaisella tavalla, jota paraskaan nussiminen ei kykene saavuttamaan.
ehkä kyse on juuri siitä vähästäkin kuuluvuuden tunteesta
irtautumisessa. jos minä irrotan sinusta, päästätkö sinäkin irti?
vaikka kyse on helvetti vieköön SUIHKUSSA KÄYMISESTÄ.
