oksensin kirsikankukkia,
leijuvat kuin japanissa keväisin
kirsikankukkia ja oleantereita,
matkamuistoja parempiin huomisiin
jos en nyt niin en laisinkaan

ei siten, että katse olisi ollut väärä,
tahi tahti sanassa,
olen liikuskellut maisemaa tarpeeksi tietääkseni
sanoista heiluvat hampaat

I

en kuuntele rakkauslauluja,
minä luen haavikkoa ja juon olutta.
rationaalisuus helpottaa, sanat aseteltu
kuin niiden pitääkin.

II

mitä muuta voi elämässä tehdä kuin kaivata kohti vanhuutta
ja pyristellä vastavirtaan kun se on tekeytynyt nykyisyyteen.


III

nyt sängyssä on vain kirjoja, yksin yönsä viettävä ihminen
ei tee mitään kolmella tyynyllä, käpertyy villapaitaan
jos kokee unen olevan mahdollisuus, ei kammoksuttava pakote.
niin, minä ja kirjani, nojailevat toisiinsa kun en tueksi ehdi,
olemme jääneet yksin taas, näin sen tuleekin olla
kirjat nojailevat toisiinsa ja minä tukeudun niihin
asetelmien tasapainoon, painan otsan vasten yhtä,
hapuilen toista kädellä kuin kirjat täyttäisivät sen minkä
niiden vuoksi hylkäsin, minkä aina sanojen vuoksi,
sanojen, jotka ovat oikullisempia kuin yksikään mies,
siinä niiden riemullinen ero
ja lopullinen syy.

kun minä erosin sinusta, odotin ihmettä.

hän tuntee asettumisen muodot, ja kuinka niitä tulee kammoksua.

jos on jotain hyväksyttävää katseessa olan yli
niin merkillepano,
merkille vain
pilkut ja pisteet eivät välitä siitä mitä ihmiset tekevät.

lennokkeja taitellessa tulee muistaa
pääskyn muoto ja tarkoitus.

kerrankin toiveikas,
kerrankin
hypistelee höyhenkoristeita,
asettelisi lintuisen kruunun.
junaosastossa kipunoi kuin sähköistetyt raiteet.