tämän runon lopettaminen on ,

miksi minusta tuntuu kuin olisin elänyt
kahden keski-ikäisen miehen elämää
vaikka olen parikymppinen
eikä minulla ole munia?
olen törkeä, olen holtiton,
poltan sisällä ja karistan tuhkaa näppikselle,
vonkaan kun ei saisi enkä anna kun pitäisi
ja vihaan naisia jotka kirjoittavat tällaisia runoja.
eniten kaipaan, että olisi joku, jolle puhua
joka ymmärtäisi,
ja jos joku erehtyy ymmärtämään koen sen loukkauksena
älyäni kohtaan,
varsinkin kun huomaan olevani typerä,
itsekeskeinen ja ilkeä.
syyllistän muita omista virheistäni, mutta jos joku erehtyy
luulemaan, että hänen tuskansa on suurinta mitä on nähty,
todistan mielelläni häntä vastaan, koska ei ole kenenkään kipua,
jos ei minun, aina ensiksi minun.
vihaan ihmisiä jotka sanovat minulle vastaan
mutta enemmän niitä jotka eivät uskalla
enkä kuuntele kumpiakaan
siideriä valuu poskelle eikä itkeminen ole auttanut vuosiin
mutta itsetuhoiseksi en kehtaa ruveta.
kirjoitan piilotettuja itsemurhaviestejä
sadassa runossa
ja kun viimein ymmärrän olevani masentunut
masennun entisestään.
olen pyytänyt anteeksi liikaa
enää en jaksa, edes itseäni
eikä peilissä ole ketään joka taputtaisi olalle.
tämän runon lopettaminen on kuin elämän lopettamista
pilkkuja pisteiden sijaan
eikä minulla vieläkään
ole munia
vaan dramaattisen naisen luonne
paksun tytön ruumiissa.